XII LUKU.
Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset komeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa pysynyt "Merilokissa" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta selkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva Gethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut hänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli aikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin itse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä mustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko matkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää kilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch Streetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies, jonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa, oli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä hienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.
"Pyydän palvelusta sinulta Tillotson", sanoi hän tervehdittyään.
"Vai niin. Annappas kuulua sitten" virkahti herra Tillotson, työnsi kädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. "Autan kyllä, jos vaan jotenkin taidan."
"Se on suuri palvelus, jota sinulta nyt pyydän", sanoi Glover.
Herra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti huvinkin olevan sitä suuremman.
"Keltään muulta en sitä pyytäisi", sanoi Glover. "Ja jos se onnistuu, hankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet halunnut."
"Sitten kyllä onnistuu", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena kirkastui. "Odotappas hetkinen… Jos palvelustyttö on kotona lähetän hänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin."
"On parasta, että alan aivan alusta", sanoi herra Glover ja kaatoi pienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki "jos" oli saatu selväksi. "Ei se kauan kestä."
Hän sytytti piippunsa ja lopetti historiansa kertaakaan pysähtymättä.
"Olet sukkela mies, Glover", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua. "Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä mitä olisi tehtävä."
"On saatava ukko pois", sanoi toinen. "Ellen minä häntä löydä, ei kukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua."
"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren syvyyteen", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli saavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.
"Voitko matkustaa huomenna?" kysyi Glover kärsimättömästi.
"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu", sanoi Tillotson synkkänä, "sillä ainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni."
"Saan siis luottaa sinuun", sanoi Glover. "Niin toivoinkin. Olemme olleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää, että sinä olet ystävä hädässäkin."
Herra Tillotson nyökkäsi kainosti.
"Et suinkaan unohda Leatham & Robertsia?" sanoi hän.
"En tietystikään", sanoi Glover. "Katsos minun ei ollenkaan sovi persoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on, että seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä taas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä ymmärrät."
"En oikein täydellisesti", sanoi Tillotson. "Miten kaikki saadaan onnistumaan?"
"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan", sanoi Glover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, "niin yritämme ainakin."
Hän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän tapahtumia.
Seuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson ilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että hädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa vauhdissa.
"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan", sanoi hän ja heittäytyi sohvalle. "Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi saanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut."
Ystävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän heti neuvotella yrityksen eri seikoista.
"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen laivaan", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. "On outoa ajatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään."
"Hän kuuluu vanhaan kouluun", sanoi Glover. "Lysti koulu!" nauroi Tillotson pilkallisesti. "No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona kävelemässä."
Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä, pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.
"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka häärähtelee toisten mukana?"
Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti hämmästyksestä.
"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?"
Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla. Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä "Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian hänet löysi.
"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin", sanoi Tillotson yht'äkkiä.
Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.
"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa… Totta totisesti teen sen, Tillotson."
"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.
"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover.
"Mene nyt, minä odotan täällä."
Kun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti väännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan poikapahanen näytti askaroivan.
"Onko kapteeni Gething laivassa, poikaseni?" kysyi Tillotson ystävällisesti.
"Kajuutassa luultavasti", vastasi Henry ja osotti peukalollaan.
"Olisin halunnut tavata häntä", jatkoi herra Tillotson.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Henry.
Ihastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli huolettomasti ympärilleen.
"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa", sanoi hän tuttavallisesti. "Mitä sinä poltat?"
"Palturia."
"Maistappa sikaaria", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin sikaarikotelonsa. "Niiden ei pitäisi olla hullumpia."
Henry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson hiipi kajuuttaan.
Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.
"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"
"Kyllä", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.
"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"
"Kyllä", vastasi kapteeni levottomasti.
"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.
"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?" jatkoi Tillotson.
"Mitä te tarkoitatte?" toisti kapteeni. "Puhukaa, suoraan!"
"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, — saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."
"Mutta vaimonne ja tyttärenne?" sanoi herra Tillotson. "Näin sanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti on hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne."
"Hän sai aamulla kirjeen tyttäreltäni", sanoi vanha mies surullisesti.
"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja seuratkaa minun mukanani."
Innostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen käsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa seinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.
"Menemme ottamaan lasin", sanoi Tillotson pojalle. "Kymmenen minuutin kuluttua olemme taas täällä."
"All right", sanoi Henry. "Toivoisin vaan pääseväni mukaan minäkin."
Tillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös kaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta kuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä takaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin innokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.
"Minne mennään?" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. "Junalla minä en matkusta."
"Lontooseen", vastasi Tillotson. "Siellä parhaiten voi pysyä piilossa."
"Mutta junalla minä en matkusta", toisti kapteeni uhmaavana.
"Miksikä ei?"
"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne heti Lontooseen", sanoi vanha mies. "Minä en halua tulla kiinniotetuksi kuten rotta loukkuunsa."
"No mitä sitten aijotte tehdä?" kysyi Tillotson ällistyneenä.
"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä ja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä täältä."
"Niin! Voimmehan niin", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut tällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, "mutta niin emme sentään tee."
"Antakaa minun mennä yksinäni", pyysi vanha mies.
Tillotson pudisti päätään. "Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän kulkevan maita mantereita", sanoi hän. "Kas niin! Minä kyllä tiedän, mikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan."
"Sitä en tee", sanoi Gething itsepintaisesti. "Olitte erinomaisen ystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia teitäni."
Tillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaa
Gloveria.
"Ah! Jos vaan uskoisitte minua", sanoi hän vakavana. "Lontoossa te olisitte varmimmassa turvassa."
Kapteeni Gething ajatteli. "Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,
on kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä", sanoi hän.
"Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minut
Stroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin."
"Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta", sanoi
Tillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.
"Varron tässä porttikäytävässä", sanoi kapteeni Gething.
"Mutta älkää juosko matkoihinne", varoitti Tillotson peloissaan. "Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme kuunarilla."
Hän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa, palasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja odotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.
"Nyt olen valmis", sanoi Tillotson iloisena. "Parasta kun heti lähdemme merimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?"
Käännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle, likaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut mikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja lähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä, saatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.
Hänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän taakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli pimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti edellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin kiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen kannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja miehet astuivat sisään.
Tunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni vakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta kajuutassa, jonka tuloksena oli, että "Feben" kapteeni otti kaksi matkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja mukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa. Kului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan ja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti senjälkeen sammui valo kajuutassa.
Poika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi hiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta kuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi minkä jaloista lähti takaisin "Merilokkiin."