XIII LUKU.
Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.
"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin luona."
"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten, jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."
"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään kajuutan ikkunaan.
"Istutteko pimeässä?" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.
Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.
"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset, otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.
"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen. "Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen kummallinen ja juonittelevan näköinen."
"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.
"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."
Hän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin huolestuneena.
Kauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli koko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria ja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti, katseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies kulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan "Merilokin" viereen pysähtyi hän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti näköhermojaan.
"Onko tämä 'Merilokki'? kysyi reipas tytönääni.
"Annis!" huudahti laivuri ihmeissään. "Annis!"
Yhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen. Sitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi juuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti muistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.
"Tulkaa laivaan", sanoi hän sydämellisesti.
Hän auttoi tytön yli syrjän kannelle.
"Missä isä on?" kysyi tämä innokkaasti.
Wilson tuli hämilleen, eikä vastannut.
"Missä hän on?" toisti tyttö. Laivuri pudisti päätään.
"Minä en tiedä", sanoi hän alakuloisesti. "Minä en tiedä. Vielä pari tuntia sitten oli hän täällä."
Annis tarttui suonenvedontapaisesti laivurin käsivarteen.
"Missä hän nyt on? — Mitä olette tehneet hänelle?"
Wilson kertoi kaiken mitä tiesi ja lopetettuaan katsoi rukoilevasti tyttöön.
Samassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä soinnusta puuttui, lähestyi vähitellen "Merilokkia" ja pysähtyi aivan sen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick mahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin hullu.
"Hiljaa siellä", huusi laivuri ankarasti.
"All right, sir", kuiskasi Dick juhlallisesti. "Kyllä minä niistä huolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam."
Sam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia pyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten tarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki seurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen juhlallisina.
"Menkää kojuunne", komensi laivuri suuttuneena.
"Kyllä — kyllä, sir", soperteli Dick ja hoiperteli. "Tule nyt, — Sam, — täällä ei meitä — tar-tarvita."
"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam", sanoi kokki valittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.
"Korjatkaa luunne", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet olivat kadonneet, Annis'een. "Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä iltana."
"Ei se mitään tee", sanoi Annis kylmästi. "Hyvää yötä!"
"Mihin aijotte mennä?" kysyi Wilson.
"Ravintolaan", vastasi Annis. "Ei mene mitään junaa enään tänään."
"Tyytykää kajuuttaan", pyysi Wilson. "Minä ja perämies menemme keulaan."
"En, kiitoksia", vastasi Annis.
Laivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli perämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.
"Se on miss Gething", sanoi laivuri. "Onko teillä mitään tietoja?"
"Ei", sanoi perämies kunnioittavasti. "He ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen."
"Oletteko varma", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, "että se oli minun isäni?"
Perämies vilkasi laivuriin ja työnsi lakkinsa korvalle.
"Emmehän muutakaan voineet luulla", sanoi hän lyhyesti. "Kaikki on nyt salaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa, sillä rahoja hänellä ei ollut."
"Se ei ole ollut minun isäni", sanoi Annis. "Joku on pitänyt teitä narreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla."
"Mihin aijotte mennä?" kysyi perämies.
"Neiti aikoo ravintolaan", vastasi laivuri tytön edestä.
"On kovin myöhäinen", sanoi perämies epäillen, "eikä täällä ole juuri mitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse, jossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen."
"Siellä on vähän epäsiistiä", sanoi laivuri.
"Kelpaa kylläkin", sanoi Annis. "Jos se kerran on kelvannut minun isälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?"
"Kaksi penikulmaa", sanoi perämies.
"On parasta, että heti lähdemme", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin vuoksi pari askelta.
"Te ehkä voitte lähteä myöskin mukaan?" kysyi Annis perämieheltä.
Ehdotus oli houkutteleva, mutta perämies oli uskollinen ystävä.
"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni", sanoi hän, punastuen epäkohteliaisuuttaan. "Olen kovin väsynyt."
Häpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi laivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat sallineet.
"Ikävää ettei perämies lähtenyt seuraan", sanoi laivuri jäykästi.
Kuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Annis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli vähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin lämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen kätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.
Lähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat vaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä pihassa haukkui vimmatusti.
"Tässä se on", sanoi laivuri ja pysähtyi. "Numero viisi. — Mikä teitä vaivaa?"
Annis oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan.
"Olen väsynyt", sanoi hän. "Väsynyt ja pahoillani."
Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki oven jälkeensä.
Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta. Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.
"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.
"No? Minähän teen vaan kuten tekin", sanoi Henry.
"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli uudestaan tullut kannelle.
Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti, ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.
"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."
"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."
"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan ymmärrä mikä olisi viisainta."
"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."
Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti…"
"Mitä sinä tekisit?" kysyi laivuri rauhallisena.
"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä olisi koko asia autettu."
"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa, Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.
"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.
"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne", sanoi laivuri. "Heti!"
"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori mies, niin rakastunut kuin lienettekin."
"Asiani on erittäin tärkeä", sanoi laivuri kärsimättömästi.
"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.
"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä rauhallisena.
Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis seisoi hänen edessään.
Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa. Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran sydämentykytyksen.
"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.
Huudammeko kun se menee ohitse?"
Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.
"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi hän perämiehelle.
"Miksi niin?" kysyi tämä ihmeissään.
"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden luukun kansien nostamisessa."
Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe" oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.
"Ohoii! Kuunari, ohoi!" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.
"Halloo", kuului käheä ääni.
"Onko teillä täysi lasti?" kysyi "Merilokin" kapteeni.
"Ei."
"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä viikolla."
"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään levottomuudesta.
"Ette siinä viivy jos puolen tuntia", huusi hän huolestuneena.
Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.
"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille. Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen korvaan.
"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei ole pitempi."
Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.
"Kaunis laiva", sanoi Annis. "Saanko tulla katsomaan sinne?"
"Kernaasti, ellette vaan tule tielle", kuului vastaus.
Käyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis "Febeen" ja kuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan näyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili silmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.
"Oletteko se te, kapteeni?" kuului ääni. "Minkätähden pysähdyimme?"
Annis ei vastannut.
"Kuka se on?" kuului ääni uudestaan, tällä kertaa jyrkemmin.
"Hiljaa", sanoi Annis.
"Mikä hätänä?" kysyi herra Tillotson.
Annis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan heikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.
"Isä!" huudahti hän yht'äkkiä. "Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?"
Kuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun hypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä ja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen, vuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi häntä suonenvedontapaisesti.
"Kas niin! — kas niin, lapseni", sanoi lopulta kapteeni Gething.
"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät", sanoi Annis innoissaan. "'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä uudestaan aiot mennä matkaasi."
"Sitä en itsekään ymmärrä", sanoi Gething väsyneesti.
"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota takki päällesi ja tule mukaan."
Sanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi tytärtään kannelle.
"En tulekaan mukaan, kapteeni", sanoi hän, tavatessaan "Feben" laivurin nostamassa sillitynnöreitä.
"Vai niin", vastasi tämä lyhyesti, "mutta rahoja ette enää saa takaisin."
Häpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething "Merilokkiin" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa ja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata Tillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun "Febe" oli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan ystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. "Merilokin" miehistö pääsi jatkamaan häirittyä untansa.
"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeni
Gething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.
"Täydellisesti", vastasi Annis.
"Mutta minä en ole", sanoi Wilson merkitsevällä äänenpainolla.
Miss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa vettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui hänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.
"Minä en ole tyytyväinen — — vielä", sanoi Wilson ja vei tytön käden huulilleen.
Samassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän laski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä naurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis Gething katosi kajuutan rappusista.