16. LUKU.
VALTUUTETUT TAIPUVAT.
Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely, miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä; ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle. Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.
"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut harhaannuttaa tähtäystäni — luultavampaa on, että luoti oli salaa siepattu pistoolistani".
Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut — siinä oli luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut, ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja saada apua toisen maailman asujamilta.
Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus, osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen. Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä, että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.
Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan; "yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan ryypiskelyyn niiden jatkoksi".[18]
"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut hereille".
"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake, "sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista, elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin huoneisiin."
"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa, missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."
"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut, olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen kauhuille, kun täällä nämä paholaiset — pyydän heiltä anteeksi, sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme — nämä leikkisät menninkäiset — ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."
"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia, Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä, että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."
"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen", nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."
Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:
"Ja vaikka hämähäkin seitti Whitehallin vanhat seinät peitti, — kun sallii taivas laupias, omansa ottaa kuningas!"
"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.
"Ei — minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, — paholaiset ovat minulle bonos socios, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja Goringin johtamana, — miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, — villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun, — nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja luonnottoman kapinan aikana."
"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19], — pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa ja rauhaa."
"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle, milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen humisevan siipiini, — milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla, vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä — se on villisorsan riemua, vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten — suistuimme alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään, voitolla huomenna — väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä — toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa — hänen kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"
"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä kuulun siihen piiriin".
"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake; "mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan, miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".
He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa. Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa, näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai kokenut yhtä paljon kuin muut.
Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista, kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä; toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko, vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa. Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä todisteina yöllisistä selkkauksista.
Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa, vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.
Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.
"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää lusikkaa — ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle, että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta toisena. Ei, ei — liian viisas olen minä siihen."
Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla tavattavissa".
"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."
"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson, vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä Woodstockin metsässä —"
"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.
Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"
"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän luittensa jo ammoin maaduttua".
"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen huonettaan kuin seuraansa — silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän sanoo tähän asiaan?"
"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille", virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea, Desborough. — Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan nesteitten liikanaisuuden syyksi:
"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa, punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa, kuin melankolian myrkky nukkujan hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan tai mustan karhun, taikka joskus parkuun, kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"
Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan edusmiehen hallussa.
"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin vilkaista sitä kohtaa —"
"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei — se on Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä — minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."
Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?" hän virkahti; "ei, master Bletson — tämä ei ole Lucretius, vaan soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin kuin Lucretius tai Chaucerkaan."
"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma — nuo juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia — aina Juvenaliin ajoista saakka, kuten tiedätte:
"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'
"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä hän on hyvää tarkoittava hupsu."
"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, — älkää häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."
Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa oli kangertavaa ja kiivasta kuin — niin, kuin ei hän olisi järkeilijä ollutkaan.
"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, — ja, sir, te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir — mutta soisin teidän muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa, sir, — ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi sietää, sir, — ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta, sir, — muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei miellytä teitä".
Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.
"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi, mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin — jos hän on tointunut tajulleen, — todistajakseni siihen, että täten pyydän anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen tutkintaan."
Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä eversti, älkää sanoko siitä sen enempää — anteeksipyyntö on kaikki mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken — se ei jätä vaatijaansa häpeään eikä halvenna lausujaansa."
"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni", sanoi eversti.
"Ei, ei — ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".
"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se kerrotaan oikein, jos ollenkaan".
"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista, ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, — totta tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan parhaan ystävänsäkin kanssa. — Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa? Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani valtuutuksestamme, — miten olisi meidän toimittava mielestänne?"
"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette, eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte pois tästä paikasta."
Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll Cromwell — sukunimihän hänellä sentään vielä on — niin järjetön, että hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen, kunnes heillä on niskanjäykistys — liotuttaa heitä kuin hevoslammessa — peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, — anteeksi, että kiroan, — jos sellainen on seikka, niin olisi minun parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä, vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."
"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi — jollaisen Luonto on tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen — niin saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen, vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen — teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen hyväkseen."
Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan hänen viittaansa ja sen sellaiseen — ja nyt hän kohtelee noin kiittämättömästi — ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden —"
"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough — teet tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir — ei mikään puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella isänmaata, se luottamus, että minä — ja sinä, master Desborough, ja te, arvoisa kenraali Harrison, — jotka olette kaikkien itsekkäiden pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin — niinkuin tekin varmasti olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen — sanon, isänmaan palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te kumpainenkin olette — samaten kuin tekin, eversti Everard, jos olisitte kuulunut joukkoon, — sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden, voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni — luottamukseni — uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, — suoden kaiken kunnioitukseni hänen ylhäisyydelleen, — onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi, jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."
"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia vastaan."
"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä? Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa. Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta? Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä — ja pyhillä miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta. Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni — he odottavat palavin lampuin ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä — niin, itse Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti — Selah! selah!"
"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen —"
"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".
Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen, uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.
"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies — älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella. Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta, ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa, metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa täydellisyydessä!"
Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän viiksensä ylöspäin.
Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta. Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä, vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian urhojen sydämistä ja verestä.
Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät, että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan, odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten, että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.
Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta, pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä, miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä vain katsoi hyväksi.
Tämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne lisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin uskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan; hän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria sanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan jäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa isänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain vähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten, joka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden somistelu vaihteli, oli tuloksena sama: — että he olivat päättäneet ainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat takeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.
Everard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka olisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt selvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä edellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti ilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa. Hän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun liikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan tehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän taasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava selkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista, joita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät laajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä niin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi ehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän pyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion palvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei hän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen sitoumuksensa voitaisiin tulkita.
Kirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin vasiten viemään tätä Windsoriin.