17. LUKU.
HENGENMIEHEN NÄKY.
Valtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin kauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka kuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät ole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan keskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli nimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa ikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa mellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat merkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin kuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan hankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai eversti Everard vastaukseksi: "Tänä päivänä en minä maista ruokaa, paitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan, että leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin, että minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan siten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen läjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi ravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin puhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä ihmeellisimmästä varjeluksesta."
"Pastori Holdenough", sanoi Everard, "tunnen teidät sekä kunnolliseksi että rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla urhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun koetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä".
"Liian urhoollisesti — liian uskaliaasti", vastasi pastori Holdenough, jonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. "Me olemme heikkoja olentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme olevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard", hän lisäsi kotvasen kuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton, "olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!"
"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori", ihmetteli Everard; "saanko pyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä rauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta olisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua."
"Sir", haastoi pappi, "te olette järkevä herrasmies, ja vaikka minä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat brownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat niin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa olisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi teitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja ja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen oikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen puhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka olen — Luojan kiitos — mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni kuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen jälkeen. — Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden katseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä, onko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu etuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan, ja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen kiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia antinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja ja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo iljettävät matelijat faraon maahan."
Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta, näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa, vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.
Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä taistelupäiväni ovat menneet ohi."
Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä, ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa, ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa", hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin — vaikka sen mainitseminen on turhamaista — opistomme toivorikkaimpina jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa, kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme, myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin, kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla. Sitte tuli kansalaissota, ja minä — omantuntoni kutsumana ja vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli tulossa noiden independenttien nousun johdosta — suostuin antamaan kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta. Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla, että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten. Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin, eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies, vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä, miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa; kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi. Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat: 'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena, osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa, sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla, kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin, sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin, paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun, oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä, jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi, master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa, koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"
"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa, herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä yöllisen seikkailunne kanssa."
"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta, jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa", hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, — näin saman papin, jonka olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet — ja tunsin hänet — voi, eversti Everard!"
Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.
"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.
"Vanha — ainoa ystäväni — jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden onnekkaat päivät! — Ryntäsin eteenpäin — reudoin — rukoilin. Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä — kaikki hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas Baalin pappi — surmatkaa Mattan — surmatkaa hänet, vaikka hän olisi alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat hänen käsivarsiaan ja käsiään — kuulin raskaan putoamisen alas pohjattomaan kuiluun. — Suokaa minulle anteeksi — en voi jatkaa."
"Hän on saattanut pelastua."
"Oi, ei, ei, ei — torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään, jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. — Voi, jospa sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! — voi, Albany, veljeni, veljeni — olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"
Kelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa hänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman uteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi kertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin enemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen oli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se kerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain tai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi innokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän ilmaisemasta myötätunnosta.
Pian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti kätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden erotessa, ja pitkitti tyynemmin: "Suokaa minulle anteeksi tämä kuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun kutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua itse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei synnillistäkin — sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme sitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen seurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni maan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä — mutta teenkin kertomukseni lopun lyhyeksi." Hän veti istuimensa lähelle Everardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli hiljennyt melkein kuiskaukseksi: "Näin hänet viime yönä." "Näitte hänet — kenet näitte?" sanoi Everard. "Voitteko tarkoittaa henkilöä, jonka —"
"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti", täydensi pappi, "vanhan opistoystäväni — Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä teidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa tällaisesta aiheesta."
"Pilaako!" vastasi Holdenough; "yhtä hyvin laskisin leikkiä kuolinvuoteellani — yhtä pian pilkkaisin raamattua."
"Mutta teidän on täytynyt erehtyä", arveli Everard pikaisesti. "Tuo synkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin mielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne varmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa jännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole luultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin kiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi."
"Eversti Everard", vastasi Holdenough jämeästi, "velvollisuuteni suorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon teille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te tuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne — kuten luontonne liiaksikin johtelee teitä — tutkimaan toisen maailman salattuja asioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan Isiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte ihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne noitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon, juuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa yhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte hyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta hänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista."
"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough", vakuutti eversti Everard. "En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten olemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni ääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet kannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten mahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä mitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla, että voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua yliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin."
"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana", haastoi hengenmies, "ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja — mikä on enemmän — pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja kristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. — Olin eilisiltana asettunut siihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin, että sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään, ollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin sen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan asuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin itse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa perää, sanokaahan?"
"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli", ilmoitti eversti Everard, "kerrottiin teille oikein".
"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin päättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa niin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti Everard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, — sillä Eliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli osuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella syntisellä kuin minulla — oli kuitenkin toivoni ja urheuteni korkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää, en periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet paavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien muotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja luottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä saatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja siten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla kirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni soveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta haihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien aavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin, mitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset sielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin."
"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori", virkkoi eversti Everard; "jatkakaahan".
"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta, kun kummallinen väristys valtasi aistini, — ja iso ja vanhanaikainen huone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa muistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko takkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli tapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten Job sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja aivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat apua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan, näkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni, luoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut kirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa. Ja minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin totta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu kuin sama Joseph Albany — nuoruuteni kumppani — jonka olin nähnyt syöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven syvyyteen!"
"Mitä teitte?"
"Mieleeni juolahti äkkiä", kertoi pappi, "että stoalainen viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin, että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi. En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja nytkähtelevin käsin."
"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan", huomautti eversti, "tuollaisen vaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin armeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä".
"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti", sanoi hengenmies, "ja omaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota kummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni ilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä kerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa asioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta."
"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?" kysyi eversti.
"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki polkeva käärmeen pään.'"
"Ja mitä näitte silloin?"
"Saman Joseph Albanyn kuvaisen", kertoi Holdenough, "siirtymässä verkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään kuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen poskillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän oli hyvin kalpea". "Mitä te sitte teitte?"
"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle heijastunut, peräytyvän ovea kohti, — ei joutuisasti eikä vitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven lähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen kuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin, sitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään ponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan."
"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin todistettu ilmestys", vastasi Everard. "Ja kuitenkin, pastori Holdenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te arvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa varma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä ihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla oli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita."
"Niin, epäilemättä, kaiketikin", myönsi pastori Holdenough. "Belsebub mielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli tapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on ruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää toistensa tukena ja apuna."
"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori", vastasi eversti. "Mutta mitä neuvotte tässä tapauksessa?"
"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä", haastoi jumaluusoppinut, "ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon palvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te saatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän pakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita kummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin, että tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä perustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden tyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin mieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta hän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä en kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja autioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien sapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat tämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja lumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja! Luottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä talo, kiveä kiven päälle jättämättä."
"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä", ilmoitti eversti, "sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir Henry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan olekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun katon alta".
"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?" kysyi jumaluusoppinut jäykästi.
"Tapahtui kyllä", vastasi eversti. "Ja miksen käyttäisikin vaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?" "No, niin totta kuin sielunne elää", vastasi presbyteri, "enpä olisi uskonut tätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri tämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa voimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä alttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? — ja eikö hän vannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin kadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan maljaa? — ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? — ja onko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean etuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?"
"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough", vastasi eversti; "mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä on tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä katseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka —"
"Joka on kalliimpi Everardille", tokaisi Holdenough, "kuin hyvä maine, uskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; — nyt ei ole aika haastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte kohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan on siirtänyt sijoiltaan — tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon juuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli turmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne."
Hän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä alkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. "Teidän olisi parempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori Holdenough", hän muistutti, "ennen kuin tehostatte niitä noin pontevasti".
"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?" kysyi pappi,
"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin", sanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.
"Varokaa — varokaa", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta hyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. "Älkää häväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen tähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon — minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi kaksoisveljeni närkästykseksi."
"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa", väitti eversti Everard; "ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä sekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle".
"Oikein — te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta krenatööriänne", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät pahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; "mutta pitäkää varanne, sir, — en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä kutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa ja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden palautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa vastaan — ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan, kuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä kohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet, joiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään näistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin sauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa noidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan, sanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? — tahdotteko palvella häntä? Ei, ottakaa kiinni Baalin profeetat — älkää antako ainoankaan pelastua!"
"Pastori Holdenough, pastori Holdenough", virkahti eversti Everard hyvinkin kärsimättömästi, "mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette kehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa".
Vanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin istuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti kuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti katuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi, Everard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia sovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui, olivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi järkkynyt — hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen hänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: "Te olette käyttänyt luottamustani väärin, sir — käyttänyt kehnosti, kääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin ette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan miehen ja isänne ystävän suhteen — satuttakaa haavaa, jonka hänen varomaton luottamuksensa on teille paljastanut."
"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni", — alotti eversti.
"Ystäväkö!" kivahti vanhus. "Me olemme vihamiehiä, sir — vihamiehiä, nyt ja ainiaan!"
Niin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut kuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin hänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän kiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja näytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä uudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.
"Siinäpä se!" tuumi eversti Everard. "Ei ollut vielä kylliksi kiistaa olemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti ehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja kuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään kirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia toisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan, sillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään rehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain mellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin seuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen omaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi majoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos hän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu palatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi hänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin vaaraa ja verenvuodatusta?"
Alakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka riensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi suoraan everstin eteen ja sanoi: "Ottakaa käteni, Markham — ottakaa käteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on häpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan."
"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni", vastasi Everard, "ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä".
"Tietysti, tietysti", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä leppeästi. "Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette puhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni — vaikka sananne olivat ankaria — hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja tosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan yllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut —"
"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough", pyysi eversti Everard, "se oli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella soimata".
"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa", haastoi jumaluusoppinut, "sanon, viittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua — vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa, sisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme lankeemukseen — se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa suosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava tervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä onnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt eläviä kuolemaan — ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin takaisin elävien joukkoon — tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää tahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille suurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on sanonut: 'Minä sen maksan.'"
Vanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä luottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard tunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja yksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen oli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan. Soturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä säveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi loukannut hänen tunteitaan.
"Älkää ajatelko sitä — älkää ollenkaan, oiva nuori mies", puheli Holdenough. "Me olemme molemmat hairahtuneet — minä salliessani intoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti vanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut kärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki unohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin pian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä Woodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman voimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa maallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää. Ja olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä hiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä paremmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka alempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan tuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että jos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä ajattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon palaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään hengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough on heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi heidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana palvelijana hän on, — eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää näiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta ja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen paimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen ja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat." "Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori", kiitti eversti Everard, "mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille vaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan omana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä luottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin."
"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta", sanoi vanhus hiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli katsottu tavallaan tunkeilevaksi. "Pyydän anteeksi, jos niin on asian laita — nöyrästi pyydän anteeksi — en haluaisi tungetella."
Eversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden epäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen kuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.
He olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger Wildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän oli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja ilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin ja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin, hän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa suvaitsi.
"Ettekö viivähdä", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin utelevaa arastelua, "toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän palatessaan tähän kotiinsa?"
"En, hyvä ystäväni", vastasi eversti Everard. "Näissä onnettomissa kiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen muoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin ennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä vieraana hänen talolleen ja perheelleen."
"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani", huudahti hengenmies. "Suokaa anteeksi suoruuteni — iloitsen tosiaan; olin ajatellut — mutta se sikseen, — en tahtoisi uudestaan pahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen ulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä seikoissa nuhteeton, — niin kuitenkin — mutta minä pahoitan mieltänne — enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä ja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun tahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä — metsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme toisillemme."
Niinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat kaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun verran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa sievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla kun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä oman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin arkaluontoisesta seikasta.