18. LUKU.
EPÄILYTTÄVÄ KULKURI.
Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri vaikutus vanhaan ritariin.
Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.
Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä, turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin mullistelluksi — ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän joukkoonsa".
"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa osaansa heidän keskuudessaan."
"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja, tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."
"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen. Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan — mieluummin joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen — nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."
Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että "tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset ruokavaroista".
"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset ja mutiset tuolla tavoin?"
"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka äskettäin —" Hän pysähtyi.
"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka, ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun, joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän nyt seisoi.
"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin — mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies — astelen täällä aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota siis harjoitusmiekka käteesi."
"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.
"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei — astelen lujana kuin taistelukukko."
He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, — lieneekö vanha ritari sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle tuulelle.
"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä minua samalla kujeella — tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla — mutta siitä on turha puhua — ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan meitä. — Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne kortteeripaikkaa?"
"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte, että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä omaan tarpeeseenne."
"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen, että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi, kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten kustannuksella."
"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää, joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen antautuvan.
"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi — se on nukkenäyttelyn oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti armeijan — ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään, joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta; muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla urheilemiseen."
Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.
Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.
"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe — ja runsailla elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista omantuntoni epimisen! — Typerinkin heistä on mitä viisastelevin vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos, eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. — Ja hänen miekkailunsa, Joceline — vaikka se pakana miekkailee hyvin — oikein aika hyvin — mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias valaistus, Joceline?"
"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne huideltavaksi."
"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo — härmäinen, mutta leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä omilleen."
Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen puolueen eduksi.
Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta vettä.
Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon, ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle, voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.
Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa. Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen turvallisuuden.
Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin, joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä, kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta, oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen varhaisempina ja onnellisempina päivinä.
Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla, jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina, lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.
Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.
Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti. Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä, palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.
Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui. Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.
Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät, ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle; mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan salattava ikävät tunteensa.
"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle", tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.
"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen suihkukaivon reunakiveen.
"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.
"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut tuoda apuväen mukanani".
"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet, jos olisitte halunnut?"
Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.
"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin — ovatko Woodstockin kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."
"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa julkeudesta.
"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".
Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa, vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan avun tarvista, on se lähempää saatavissa."
Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle, ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen, jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.
Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi, "teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.
"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa. Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä, tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, — Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille tuotetut vammat."
"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?
Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."
"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."
"Tyttärensä! Minä olin sokea — mutta totta kuitenkin on, että mikään vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin suvaitsette."
"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan, jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."
Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.
Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle. Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan aavistelua.
"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice", puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".
"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette minulle tuntematon."
"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa minun tummapintaista otsaani — Englanti ei sellaisia synnytä — ja niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".
"Kuulen sellaista, mikä ei miellytä minua", vastasi Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja kädenlukemistemppujanne kylän naisille — me säätyhenkilöt pidämme niitä joko petoksena tai laittomana tietona."
"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä, jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat; antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että näette hänet päivän tai parin kuluttua — niin, kenties aikaisemminkin."
"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta saatte hopearahan — enempää ei minulla ole kukkarossani."
"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin, antakaa se minulle — sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus, ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."
"Ottakaa se — ottakaa se — antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi
Alice, "ja menkää, — tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!
Tänne! Joceline — Joceline!"
Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun, palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän katosi joutuin metsän suojaan.
Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea päästä rauhaan.
"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin. Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he pyrkivät osille."
"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."
"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku, mistress Alice — sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"
"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.
"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme surkeile — minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."
Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin kallisarvoinen.
"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."
"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta hävitettäväksi."
"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. — No, mistress Alice, toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin pestattavaksi."
"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice. "Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."
Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä. Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä etsimisellä.
"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja sormenpäissä — se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön, minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan. Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa se ei ole turvallinen."