22. LUKU.
VAIHTUNEET OSAT.
Joceline olijasi Albertin ja hänen kantapoikansa niin sanottuun espanjalaiseen kamariin, suhdattoman tilavaan vanhaan makuuhuoneeseen, joka oli jokseenkin rapistuneessa kunnossa. Sinne oli kuitenkin asetettu vankkapatsainen avovuode herraa varten, kun taasen palkolliselle oli varattu kokoonkäännettävä makuusija, kuten oli tavallista paljoa myöhempänäkin aikana vanhoissa englantilaisissa kartanoissa, missä herrasmies usein tarvitsi kamaripalvelijan apua makuulle päästäkseen, jos vieraanvaraisuus oli ollut ylenpalttista. Seinät oli peitetty karduaninahkaisilla verhoilla ja näihin oli kullalla painettu kohtauksia espanjalaisten ja maurilaisten taisteluista sekä härkäkisoista ja muista sen niemimaan erityisistä urheiluista, josta kamari oli saanut nimensä. Seinäverhot oli kuitenkin paikotellen kokonaan revitty alas, toisin paikoin ne olivat pilalle himmenneitä tai riippuivat riekaleina. Mutta Albert ei pysähtynyt tekemään huomioita, vaan tahtoi näköjään kiireisesti toimittaa Jocelinen ulos huoneesta. Sen hän saikin aikaan, kun hylkäsi pikaisesti palkollisen tarjoukset vereksistä polttoaineista ja uusista virkistyksistä, heti jälkeenpäin yhtä ytimekkäästi vastaten metsänvartijan hyviin toivotuksiin siksi yötä. Jälkimäinen peräytyi viimein hiukan vastahakoisesti ja ikäänkuin ajatellen, että hänen nuori herransa olisi saattanut suoda hiukan runsaammin sanoja uskolliselle vanhalle alustalaiselle noin pitkällisen poissaolon jälkeen.
Tuskin oli Joliffe lähtenyt, kun Albert Lee kiirehti ovelle, tutki lukkoa, säppiä ja salpaa sekä telkesi oven mitä huolellisimmin, ennen kuin oli lausuttu ainoatakaan sanaa hänen ja kantapojan kesken. Noihin varokeinoihinsa hän lisäsi pitkän kieriövaarnan, jonka oli tuonut taskussaan; sen hän väänsi aspiin siten, että oli mahdoton vetää tätä pois tai avata ovea muutoin kuin murtautumalla sisälle. Kantapoika piteli hänelle kynttilää tämän toimituksen aikana, jonka hänen isäntänsä suoritti varsin säntillisestä ja kätevästi. Mutta kun Albert nousi, nojattuaan polveensa tässä hommassa muuttui yhtäkkiä kumppanusten sävy toisiansa kohtaan kerrassaan. Jalosukuinen master Kerneguy näytti karkean skotlantilaisen karhumaisesta jolpista tuossa tuokiossa saaneen kaiken sen sorean ryhdin ja luontevan käytöksen, joka oli hankittavissa ainoastaan varhaisesta nuoruudesta antautumalla mitä tuttavallisimpiin väleihin sen ajan parhaitten seurapiirien kanssa.
Ojentaessaan pitelemänsä kynttilän Albertille hän ilmaisi sitä huoletonta ylemmyttä, joka pikemmin osoittaa suosiota kuin vaivaa käskyläiselle, suodessaan hänelle jonkun pikku palveluksen toimitettavaksi. Peräti nöyrästi ja kunnioittavasti omaksui Albert vuorostaan soihdunkantajan osan ja valaisi kantapoikaansa lattian poikki, kääntämättä hänelle selkäänsä siinä tehtävässä. Hän asetti sitte kynttilän pöydälle makuusijan viereen, lähestyi nuorta miestä syvään kumartaen ja vastaanotti häneltä tahrautuneen, vihreän nutun yhtä juhlallisesti kuin olisi hän ollut makuuhuoneen ylihoitaja tai muu korkea-arvoinen hovin virkailija riisumassa hallitsijaltaan housunauha-ritarikunnan vaippaa. Se henkilö, jolle tätä muodollisuutta osoitettiin, sieti sitä parin minuutin ajan varsin totisena, mutta purskahti sitte nauruun ja huudahti Albertille: "Mitä hittoa merkitsee kaikki tämä kaavamaisuus? Sinähän sievistelet näillä viheliäisillä rääsyillä kuin ne olisivat silkkiä ja turkiksia, ja palvot Louis Kerneguy-parkaa kuin olisi hän Suur-Britannian kuningas!"
"Ja jos teidän majesteettinne käskyt ja nykyiset olosuhteet ovat saaneet minut hetkiseksi näennäisesti unohtamaani, että te olette hallitsijani, sallittaneen minun toki osoittaa alamaisuuttani teidän ollessanne omassa kuninkaallisessa palatsihuvilassanne Woodstockissa?"
"Totisesti", vastasi valepukuinen valtias, "hallitsija ja palatsi soveltuvatkin hyvin yhteen; nämä risaiset seinäverhot ja minun repaleinen nuttuni vastaavat toisiansa erinomaisesti. Tämäkö Woodstock? — tämäkö on se suojapaikka, missä kuninkaallinen normandialainen piti ilojansa sievän Rosamond Cliffordin kanssa! Oikea huuhkajain yhtymyspaikka!". Sitten äkkiä muistaen olosuhteensa hän lisäsi luontevan kohteliaasti, ikäänkuin peljäten voineensa loukata Albertin tunteita: "Mutta mitä synkempi ja syrjäisempi, sitä soveliaampi meidän tarkoitukseemme, Lee; ja jos se näyttääkin pöllöjen pesimäsijalta, mitä ei voi kieltää, niin tiedämmehän sen kuitenkin kasvattaneen kotkia."
Puhuessaan hän heittäytyi istumaan ja otti vastaan Albertin ystävälliset palvelukset veltosti, mutta arvokkasti, kun tämä avasi nahkasääryksien karkeat napitukset. Kuningas haastoi hänelle sillaikaa: "Kuinka oiva vanhan ajan näyte onkaan isäsi, Sir Henry! On kummallista, etten ole nähnyt häntä ennemmin, mutta kuulin isäni usein mainitsevan häntä vanhan englantilaisen aatelimme parhaimpina. Siitä tavasta, jolla hän alkoi kouluttaa minua, voin arvata, että sinä sait häneltä tiukan kasvatuksen, Albert — takaanpa, että sinä et koskaan pitänyt hattua päässäsi hänen läsnäollessaan, vai mitä?"
"En ainakaan koskaan keikistänyt sitä kallelleen hänen nähtensä, teidän majesteettinne, kuten olen havainnut joidenkuiden nuorukaisten röyhistelevän", vastasi Albert, "ja jos olisin sen tehnyt, niin sen olisi tosiaan täytynyt olla tukeva päähine, jotta olisin pelastunut kuhmulta".
"Sitä en ollenkaan epäile", tuumi kuningas; "hän on rehti vanha herrasmies — mutta hänen kasvojensa sävy tuntuu minusta vakuuttavan, että hän ei vihaisi lasta ja säästäisi ruoskaa. Kuulehan, Albert — entä jos tuo paljon puhuttu loistava paluu tapahtuisi — eikä sen pitäisi kaukana ollakaan, jos maljojen kellistely sen saapumiseksi voi sitä jouduttaa, sillä siinä kohdassa eivät puoluelaisemme koskaan laiminlyö velvollisuuttansa, — entä jos se siis koituisi, silloinhan isästäsi tietenkin tulisi jaarli ja salaneuvoston jäsen. Mutta pentele vieköön, mies, joudunpa arastelemaan häntä yhtä suuresti kuin ikinä äitini isää Henri Quatrea ahdisti vanhan Sullyn pelko. Kuvittele nyt, että hovissa olisi sellainen koru kuin sievä Rosamond tai La Belle Gabrielle, — kylläpä saisivat paashit ja kamaripalvelijat puuhaa sen sievän veitikan kuljettamisessa salavihkaa ulos takaportaita kuin kiellettynä hedelmänä, kun Woodstockin jaarlin askeleet kuuluisivat odotushuoneesta!"
"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella uuvuttavan matkanne jälkeen."
"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies", puheli Kaarlo; "sydämellinen vastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he varmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden eikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa kuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti ruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt mitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan vaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena hienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani tuo peräti sievä tyttö, sisaresi — vai serkkusiko hän on?" "Hän on sisareni", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa: "Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän pohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. — Suvaitseeko teidän majesteettinne nyt vetäytyä levolle?"
"En vielä pariin minuuttiin", sanoi kuningas hievahtamattomana. "Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään, ja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan väsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi — pentele, se on kuin kaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula kinttuihin kahlittuna — he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät pääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle hyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt Louis Kerneguytä ihan paikalleen?"
"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin saanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata jalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen hieman liian moukkamaista. Arvelin myös — vaikken olekaan asiantuntija — että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut luontevalta."
"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka puhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä ollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana, ja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä muutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset ja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja kirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja vihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto vieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet, senaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole kyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies", — jälleen omaksuen pohjoismaalaisen murteensa, — "ja katsonut arvoisan pastori John Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa rangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan edessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan skotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista ritaria ja hänen perhettään?"
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa sanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija."
"Loruja — se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla, että minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi — nyt pidät minua liian raakamaisena."
"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi", sanoi Albert puolustaen mielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. "Niinpä tänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan säädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta kun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa purossa liepeitänne vedessä."
"Uh, lempo periköön naispukineet!" huudahti Kaarlo; "toivoakseni ei minulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan riittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt — koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän kautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu hukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys. Nämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat propria quae maribus, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen niihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni mukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot olleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies mistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun esiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua muunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa —" alotti Albert, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa ikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota, mutta tämä jatkoi arkailematta: "Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten neitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että niitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta minä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni — yksinkertaisena mies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta kuin veljestään, — että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin osannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert, ja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle. Hänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin suoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen ääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin kohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert, — kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle sisaresi hellyydessä?"
Albert tiesi hyvin, että kuninkaan ajattelutapa kauniin sukupuolen suhteen oli paljoa enemmän hilpeä kuin hienotuntoinen. Hän yritti vakavalla vastauksella suoriutua loppuun nykyisestä puheenaineesta.
"Sisareni", hän sanoi, "on jossain määrin saanut kasvatuksensa tätinsä pojan Markham Everardin kanssa. Mutta kun Everardit, isä ja poika, menivät keropäiden puolelle, ovat molemmat perheet sen johdosta olleet kylmissä väleissä; ja mitä hyvänsä suunnitelmia lieneekään entiseen aikaan muodostunut, ne tietysti on jo aikaa sitte hyljätty kumpaisellakin taholla."
"Olet väärässä, Albert, olet väärässä", vakuutti kuningas armottomasti pitkittäen pilaansa. "Te everstit, olkoonpa oluksenne sininen tai punakeltainen, olette liian komeita miehiä, syrjäytyäksenne noin helposti, kun olette kerran saavuttaneet harrastusta. Mutta mistress Alice on niin kaunoinen, ja hän toivottelee kuninkaan palautusta niin viehkein katsein ja äänin kuin hän olisi enkeli, jonka rukousten täytyy saada se aikaan, — ei sovi sallia sellaisen olennon pitää lainkaan mielessään tekopyhää keropäätä. Mitä sanot — annatko minulle luvan ottaa hänet kuulusteltavaksi siitä? Lopultakin olen minä se henkilö, jota enimmin koskee todellisen uskollisuuden säilyttäminen alamaisteni keskuudessa, ja jos voitan sievän neidon suosion, saavutan pian hänen mielitiettynsäkin kannatuksen. Se oli riuskan Edward-kuninkaan tapa — Edward Neljännen, tiedäthän. Kuningasten tekijä Warwickin jaarli — sen ajan Cromwell — syöksi hänet valtaistuimelta pariinkin kertaan, mutta hänellä oli puolellaan Lontoon iloisten rouvien sydämet, ja porvarien massit ja suonet vuotivat viljavasti, kunnes he toimittivat hänet jälleen paikoilleen. Mitä sanot? — karistanko pohjoismaalaisen keteni ja puhunko Alicen kanssa omana itsenäni? Osoitanko, mitä kasvatus ja hienostus ovat tehneet hyväkseni, parhaansa mukaan korvatakseen kasvojen rumuutta?"
"Teidän majesteettinne suokoon anteeksi", sopersi Albert sävyltään muuttuneena, "en odottanut —"
Hän vaikeni kykenemättömänä tapaamaan sanoja, jotka olisivat ilmaisseet hänen ajatuksiaan ja samalla olleet kyllin kunnioittavia kuningasta kohtaan, tämän oleskellessa hänen isänsä talossa ja hänen omassa suojeluksessaan.
"Ja mitä ei master Lee odota?" tiedusti Kaarlo, ja hänenkin sävyssään oli huomattavaa vakavuutta.
Taaskin yritti Albert vastata, vaan ei saanut sanoiksi pitemmälle kuin: "Toivoisin, jos teidän majesteettinne suvaitsee —" Siihen hän uudestaan pysähtyi, sillä syvä ja peritty kunnioitus hallitsijaa kohtaan ja hänen vastoinkäymistensä ansaitseman vieraanvaraisuuden tajunta estivät häntä ilmaisemasta ärtyneitä tunteitaan.
"Ja mitä eversti Albert Lee toivoo?" tiukkasi Kaarlo äskeiseen kuivahkoon ja kylmäkiskoiseen tapaansa. "Ei vastausta? No, minä toivon, että eversti Lee ei näe tyhjässä pilassa mitään perheensä kunnian loukkausta, koska se kaiketi olisi kehno kohteliaisuus hänen sisarelleen, isälleen ja hänelle itselleen, puhumattakaan Kaarlo Stuartista, jota hän nimittää kuninkaakseen; ja minä odotan, ettei minua tulkittaisi ylen tylysti, oletettaisi kykeneväni unohtamaan, että mistress Alice Lee on uskollisen alamaiseni ja isäntäni tytär sekä oppaani ja varjelijani sisar. No, hei, Albert", hän lisäsi äkkiä palaten luontaiseen avomieliseen ja kursailemattomaan sävyynsä, "sinä unohdat, kuinka kauvan olen oleksinut vieraalla maalla, missä miehet, naiset ja lapset haastavat keimailua aamusta yöhön ilman mitään muuta ajatusta kuin ainoastaan kuluttaakseen aikaansa; ja minä taasen unohdan, että sinä olet vanhanaikaista englantilaista polvea, Sir Henryn oman sydämen mukainen poika, etkä ymmärrä leikinlaskua sellaisista asioista. Mutta pyydänkin sinulta anteeksi, Albert, vilpittömästi, jos olen todella pahastuttanut sinua." Niin sanoen hän ojensi kätensä eversti Leelle. Tuntien hiukan liian pikaisesti tulkinneensa kuninkaan pilapuheen pahemmin päin tämä suuteli sitä kunnioittavasti ja yritti sovittaa virhettään.
"Ei sanaakaan — ei sanaakaan", esti hyväluontoinen prinssi, nostaen katuvan saattolaisensa ylös, kun tämä tahtoi polvistua; "me ymmärrämme toisemme. Sinä jonkun verran pelkäilet Skotlannissa hankkimaani lemmenseikkailijan mainetta; mutta vakuutan sinulle, että tahdon olla sellainen tomppeli kuin sinä tai eversti-serkkusi voitte haluta mistress Alice Leen läsnäollessa ja suoda keikailuni, jos minulta sellaista liikenee, ainoastaan sille sievälle pikku palvelustytölle, joka tarjoili illallispöydässä — jollet sinä sattumalta ole omaksi hyväksesi anastanut yksinoikeutta hänen puhutteluunsa, Albert."
"Yksinoikeus siihen kyllä on, vaikkei minulla, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, vaan Joceline Joliffella, puistonkaitsijalla, jota meidän ei sovi pahastuttaa, koska olemme jo näin pitkälle luottaneet häneen ja voimme joutua sellaiseen tilanteeseen, että meidän on uskottava kaikki asiamme hänen tietoonsa. Luulen puolittain, että hän jo epäileekin, kuka Louis Kerneguy todellisuudessa on."
"Tepä olette valloittavaa väkeä, te Woodstockin kosiomiehet", sanoi kuningas nauraen. "Jos nyt päähäni pälkähtäisi, kuten ranskalainen ehdottomasti menettelisi sellaisessa tapauksessa, paremman puutteessa haastella koreita puheita kuurolle akalle, jonka näin keittiössä, niin varmaankin ilmoitettaisiin minulle, että häneen on tohtori Rocheclifiellä ehdoton yksinoikeus?"
"Minua ihmetyttää teidän majesteettinne hyväntuulisuus", virkkoi Albert, "kun päiväkauden vaarojen, väsymyksen ja tapaturmien jälkeen jaksatte tuolla tavoin huvitella".
"Kamaripalvelija toisin sanoen toivottaa, että hänen majesteettinsa lähtisi makuulle? — No, pari sanaa vakavammista asioista, ja sitten olemme valmiit. Olen ollut täydellisesti sinun ja Rochecliffen ohjattavana — olen vaihtanut täksi kertaa valepukuni naisellisesta miespuoliseksi ja Hampshireen menemättä poikennut tänne. Vieläkö pidät sitä viisaampana menettelynä?"
"Luotan suuresti tohtori Rochecliffeen", vastasi Albert, "jolle tuttavuus hajallisten puoluelaistemme kanssa toimittaa mitä tarkimpia tietoja. Ylpeily väliensä laajuudesta ja hänen juoniensa ja vehkeittensä mutkikkuus teidän majesteettinne palveluksessa onkin hänelle ihan elämänsä ravintona, mutta tohtorin älykkyys vetää vertoja hänen turhamaisuudelleen. Pidän sitäpaitsi Joliffea tuiki taattuna. Isästäni ja sisarestani en tahtoisi virkkaa mitään; silti en suotta laajentaisi tietoa teidän majesteetistanne pitemmälle kuin on ehdottomasti välttämätöntä."
"Onko sopivaa minun", virkkoi Kaarlo miettivästi, "pidättää täyttä luottamustani Sir Henry Leeltä?"
"Teidän majesteettinne kuuli, miten hän oli järkkymäisillään hengettömäksi illalla — ei käy laatuun ilmoittaa hänelle äkillisesti sanomaa, joka tavattomasti kiihdyttäisi häntä."
"Totta kyllä; mutta olemmeko turvassa punatakkien vierailulta — niitä on Woodstockissa kuten Oxfordissakin?" kysyi Kaarlo.
"Tohtori Rochecliffe huomauttaa hyvinkin sattuvasti", vastasi Lee, "että on paras istua tulen lähellä, kun hormi savuaa, ja että kun Woodstock vastikään oli takavarikoitsijani hallussa ja sotamiehiä vieläkin oleksii lähistöllä, sitä epäillään vähemmin ja tutkitaan huolimattomammin kuin etäisempiä soppia, jotka saattaisivat näyttää lupaavan parempaa turvallisuutta. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "Rochecliffe on kuullut kummallisia ja tärkeitä uutisia asiain tilasta Woodstockissa, ja ne ovat varsin suotuisia teidän majesteettinne piileskelylle palatsissa parin kolmen päivän aikana, kunnes keritään järjestää purjehdustilaisuus. Parlamentti tai laiton valtioneuvosto oli lähettänyt tänne takavarikon toimeenpanijoita, jotka heidän paha omatuntonsa — kenties joidenkuiden uskaliaiden kavalierien kirjeitten avulla — säikytti pois palatsihuvilasta, ja heillä ei liene suurtakaan halua tulla takaisin. Ja lisäksi vielä peloittavampi anastaja Cromwell on myöntänyt eversti Everardille valtuuden palatsihuvilan hallitsemiseen, ja hän on käyttänyt sitä ainoastaan toimittaakseen enonsa tänne takaisin, itse pitäen vartiota pikku kauppalassa, jottei Sir Henryä häirittäisi."
"Mitä! Mistress Alicen eversti!" kummeksui kuningas. "Se kuulostaa pahalta, sillä jos hän pidättääkin muut loitolla, niin etkö luule, master Albert, että hänelle ilmestyy satakin asiaa päivässä, poikkeillakseen itse tänne?"
"Tohtori Rochecliffe sanoo", vastasi Lee, "että Sir Henryn ja hänen sisarenpoikansa sopimus velvoittaa jälkimäisen pysyttelemään poissa palatsihuvilasta, ellei häntä kutsuta. Isäni muuten saatiinkin suostutetuksi lainkaan siirtymään Woodstockiin melkoisen työläästi; hänen taivuttamisekseen oli voimakkaasti vedottava niihin hyviin tuloksiin, joita se saattaisi tuottaa teidän majesteettinne asialle. Mutta olkaa varma siitä, että hän ei hevillä lähetä kutsumusta everstille."
"Ja ole sinä varma siitä, että eversti tulee kutsumusta odottamatta", vakuutti Kaarlo. "Ihmiset eivät kykene arvostelemaan oikein, kun on kysymys heidän sisaristaan — he ovat liiaksi likeisiä maneetille, tunteakseen sen vetovoimaa. Everard ilmestyy tänne kuin valjakolla vedettynä — kahleet eivät häntä pidättäisi, saati lupaukset, — ja silloin me lienemme hiukan vaarassa."
"Toisin toivon", väitti Albert. "Ensiksikin tiedän, että Markham on sanansa orja; sitäpaitsi, jos mikään sattuma toimittaisi hänet tänne, saisin luultavasti vaivatta hänet uskomaan teidän majesteettinne Louis Kerneguyksi. Lisäksi on otettava lukuun, että vaikka serkkuni ja minä emme ole olleet hyvissä väleissä muutamaan vuoteen, en usko häntä kykeneväksi kavaltamaan teidän majesteettianne; ja lopuksi, jos näkisin vähintäkään vaaraa siitä, syöksisin miekkani hänen lävitseen, ennen kuin hän ehtisi panna toimeen aikomustansa, vaikkapa hän kymmenesti olisi tätini poika."
"On vielä vain muuan kysymys", virkkoi Kaarlo, "ja sitte vapautan sinut, Albert. Näyt ajattelevan, että olet itse turvassa etsinnältä. Saattaa niin olla; mutta missä hyvänsä muussa maassa tuo menninkäistarina, joka nyt kiertelee liikkeellä, toimittaisi tänne papit ja oikeudenpalvelijat tutkimaan jutun todenperäisyyttä sekä joukoittain joutilasta väkeä tyydyttämään uteliaisuuttansa."
"Mitä ensimäiseen mahdollisuuteen tulee, sir, niin me toivomme ja pidämme selvänä, että eversti Everardin vaikutusvalta estää mitään tutkistelua hetimiten tapahtumasta, jotta hänen enonsa perheen rauha säilyisi häiriintymättömänä. Toisekseen ei tänne tulle ketään ilman minkäänlaista valtuutta, sillä koko naapuristo rakastaa ja pelkää siksi suuresti isääni ja on sitäpaitsi niin kauhuissaan Woodstockin menninkäisistä, että pelko taltuttaa uteliaisuuden."
"Ylipäätään siis", päätteli Kaarlo, "turvan mahdollisuudet näyttävät suosivan sitä suunnitelmaa, jonka olemme omaksuneet, ja parempaa en voi toivoakaan tilassa, missä ehdoton varmuus ei tule kysymykseenkään. Piispa suositteli tohtori Rochecliffea mitä nerokkaimpana, rohkeimpana ja uskollisimpana Englannin valtiokirkon poikana; sinä, Albert Lee, olet kunnostautunut sadassakin kokeessa. Sinun huostaasi ja paikallistuntemuksesi varaan alistun, ja nyt laita aseemme kuntoon — elävänä en antaudu. En kuitenkaan voi uskoa, että Englannin kuninkaan poika ja valtaistuimen perillinen voisi olla määrätty vaaraan omassa palatsissaan ja uskollisen Lee-perheen vartioimana."
Albert Lee asetti pistoolit ja miekat valmiiksi heidän kumpaisenkin makuusijan viereen, ja hieman puolustellen otti Kaarlo haltuunsa tilavamman ja paremman vuoteen, huoaten mielihyvästä kuten ainakin ihminen, joka ei ollut viime aikoina saanut sellaista mukavuutta nauttia. Hän toivotti hyvää yötä uskolliselle saattolaiselleen, joka asettui kääntövuoteelleen, ja sekä hallitsija että alamainen olivat pian sikeän unen vallassa.