22. LUKU.
ALBERT LEE KIUSAANTUU.
Pakolaisprinssi sai vaarankin uhatessa sen täydellisen levon, jota nuoruus ja uupumus tuottavat. Mutta nuori kavalieri, hänen oppaansa ja kaitsijansa, vietti rauhattomamman yön ja hätkähti tuon tuostakin kuuntelemaan, ollen tohtori Rochecliffen vakuutuksista huolimatta kiihkeä hankkimaan ympäristön olosuhteista vielä tarkempaa tietoa kuin hän oli voinut saada.
Hän nousi heti päivän valjetessa; mutta vaikka hän liikkui mahdollisimman hiljaisesti, häiriytyi vainotun prinssin uinahdus helposti. Hän kavahti vuoteeltaan ja kysyi, oliko mikään hätänä.
"Ei mikään, teidän majesteettinne", vastasi Lee. "AjatteIin vain teidän majesteettinne viimeöisiä kysymyksiä ja mitä eri mahdollisuuksia on olemassa teidän majesteettinne turvallisuuden joutumisesta vaaraan aavistamattomien sattumien johdosta. Senvuoksi aioin lähteä näin varhain sekä neuvottelemaan tohtori Rochecliffen kanssa että pitämään sellaista tähystystä kuin tulee paikassa, missä tällähaavaa talletetaan Englannin tulevaisuutta. Minun lienee pakko pyytää teidän majesteetiltanne oman turvallisuutenne nimessä, että hyväntahtoisesti alennutte telkeämään oven omalla kädellänne minun mentyäni."
"Äh, älä puhu majesteetille, taivaan tähden, hyvä Albert!" vastasi kuningas-poloinen, yrittäen turhaan saada osittain ylleen vaatteitaan, astuakseen lattian poikki. "Kun kuninkaan ihokas ja housut ovat niin riekaleina, että hän ei pysty sen paremmin löytämään tietä niihin kuin hän olisi kyennyt samoamaan Deanen metsän halki ilman opasta, niin totisesti pitäisi tulla loppu majesteetista, kunnes se sattuu pääsemään parempaan asuun. Sitäpaitsi on olemassa se mahdollisuus, että tuollaiset suuret sanat puhkeavat esille huomaamatta, kun likellä saattaa olla vaarallisia kuulijoita."
"Käskyänne totellaan", sanoi Lee, joka oli nyt saanut avatuksi oven. Kuningas oli laahustanut pitkin lattiaa surkean järjestymättömästi pukeutuneena telkeämään sitä hänen jälkeensä, ja niin läksi Lee, varoittaen häntä millään muotoa avaamasta kenellekään, ellei hän tai Rochecliffe puhuisi ulkopuolelta.
Albert läksi sitten etsimään tohtori Rochecliffen huonetta, joka oli tunnettu ainoastaan hänelle itselleen ja uskolliselle Joliffelle. Se oli eri aikoina suonut kätköpaikan tuolle vakaalle kirkonmiehelle, kun hänen rohkea ja puuhakas luonteensa oli taas johtanut hänet mitä laajaperäisimpiin ja uhkarohkeimpiin vehkeisiin kuninkaan hyväksi ja saanut vastapuolueen tiukasti etsiskelemään häntä. Viime aikoina oli häntä herjetty ollenkaan tavoittelemasta, sillä hän oli viisaasti vetäytynyt pois juontensa näyttämöiltä. Worcesterin tappion jälkeen hän oli kuitenkin ollut jälleen liikkeellä ja toimeliaampana kuin koskaan. Ystävien ja asiamiesten välityksellä hän oli ohjannut kuninkaan kulun Woodstockia kohti, vaikka hän vasta juuri tämän saapumispäivänä kykeni lupaamaan hänelle turvallisen vastaanoton ikivanhassa maahovissa.
Albert Lee oli kyllä kunnioittanut touhuavan ja juonittelevan kirkonmiehen lannistumatonta uljuutta ja kerkeätä neuvokkuutta, mutta hän ei mielestään ollut saanut tältä kylliksi varmuutta, vastatakseen muutamiin viimeöisiin kysymyksiin niin täsmällisesti kuin kuninkaan turvallisuuden kaitsijan olisi pitänyt kyetä. Hänen tarkoituksenaan oli nyt omakohtaisesti mahdollisuutta myöten tutustua noin tärkeän asian eri puoliin, kuten pitikin miehen, jolle oli joutumassa kovin suuri vastuu.
Hänenkään paikallistuntemuksensa olisi tuskin riittänyt löytämään tohtorin salaista kamaria, ellei hän olisi vainunnut tietänsä paistetun metsänriistan herkullisen hajun mukaan. Hän samosi pitkin pimeitä käytäviä, asteli ylös ja alas joitakuita varsin hyödyttömiä portaita, tunkeusi kaappien ja laskuluukkujen läpi, kunnes viimein päätyi jonkunlaiseen kaikkein pyhimpään, missä Joceline Joliffe palveli kelpo tohtoria juhlallisella linnunpaisti-aamiaisella; tähän kuului myös kolpakollinen rosmariinin vesalla hämmennettyä vehnäolutta, jota tohtori Rochecliffe piti mieluisampana kuin mitään väkeviä juomia. Hänen vieressään istui Bevis lakaisten lattiaa hännällään, kuolaten ja näyttäen herttaiselta, eineen tenhoisan tuoksun liikuttamana siinä määrin, että sen luontainen arvokkuus oli kerrassaan järkkynyt.
Asunnokseen oli tohtori varustanut kahdeksannurkkaisen kammion, jonka seinät olivat hyvin paksut; näiden sisään oli sommiteltu pääsyteitä, jotka johtivat monille suunnille ja olivat yhteydessä rakennuksen eri osain kanssa. Hänen ympärillään oli asekääryjä ja lähellään pieni tynnyri, joka nähtävästi sisälsi ruutia. Pöydällä oli useita paperikimppuja ja lappusia, joille oli merkitty monenlaisten salakirjoitusten selityskaavioita. Myöskin näkyi hänen vieressään pari kolme kuvamerkeillä piirreltyä paperisuikaletta, jotka Albert otaksui syntymähetken tähtiasennoista laadituiksi kohtalonennustuksiksi, ja muutamia koneistokaavoja, sillä tohtori Rochecliffe oli etevä keksijäkin. Huoneen irtaimistoon kuului niinikään monenlaisia työkaluja, naamioita, levättejä, salalyhty ja valikoima vaikeasti kuvattavia kapineita, joita tarvittiin vaarallisten aikojen uskaliaan vehkeilijän ammatissa. Pistipä myös silmään eri maiden kulta- ja hopearahoja sisältävä lipas, joka oli huolimattomasti jätetty auki, ikäänkuin olisi se ollut tohtori Rochecliffen vähäpätöisimpiä tavaroita, vaikka hänen olonsa yleensä ilmaisivat niukkoja elantosuhteita, kenties suoranaista köyhyyttäkin. Hengenmiehen lautasen vieressä oli raamattu ja rukouskirja sekä joitakuita arkkeja korjauslukua, kuten niitä ammatillisesti nimitetään, näköjään juuri painokoneesta tulleina. Hänen kätensä ulottuviin oli lisäksi asetettu vankka skotlantilainen väkipuukko, ruutisarvi ja musketti sekä sievä pari taskupistooleja. Tämän sekalaisen kokoelman keskellä tohtori istui syöden aamiaistaan hyvällä ruokahalulla, yhtä vähän välittäen ympäristönsä vaarallisuutta ilmaisevista varustuksista kuin työmies, joka on tottunut ruutitehtaan alituiseen uhkatilaan.
"Kas vain nuorta herraa", hän sanoi nousten seisaalle ja ojentaen kätensä, "oletko tullut murkinoimaan kanssani hyvässä toveruudessa vai tärvelemään ateriani tänä aamuna, niinkuin epäaikaisilla kysymyksilläsi jo illalliseni pilasit?"
"Haukkaanhan kanssanne peräti mielelläni", vastasi Albert, "ja jos suvaitsette, tohtori, tahtoisin tehdä muutamia kysymyksiä, jotka eivät tunnu aivan epäaikaisilta".
Niin sanoen hän istuutui ja autteli tohtoria varsin tyydyttävään suoriutumiseen sorsaparista ja tavikolmosesta. Bevis oli hyvin kärsivällisesti ja mielistelevän nöyrästi pysynyt alallaan ja sai nyt osuutensa vatkulista, joka oli tuotu hyvinvarustetun pöydän täydennykseksi, sillä useimpien jalorotuisten koirien tavoin se hyljeksi vesilintua.
"Annahan nyt siis kuulua, Albert Lee", virkkoi tohtori laskien alas veitsensä ja haarukkansa ja temmaten ruokaliinan kaulastaan heti kun Joceline oli vetäytynyt pois. "Sinä olet yhäti sama poika kuin ollessani opettajanasi. Et koskaan tyytynyt siihen, että sait kieliopillisen säännön, vaan kiusasit minua aina kysymyksillä, minkätähden sääntö kuului niin eikä toisin. Olit ylen utelias tiedoille, joita et kyennyt tajuamaan, niinkuin Bevis kuolasi ja vinkui sorsansiiven takia, jota se ei saanut syödyksi."
"Toivoakseni havaitsette minut järkevämmäksi, tohtori", vastasi Albert. "Ja muistanette myös, että minä en nyt ole sub ferula, vaan joutunut olosuhteisiin, joissa minulle ei sovi toimintaohjeeksi yhdenkään ihmisen ipse dixit, ellei oma arvostelukykyni tule vakuutetuksi. Ansaitsen täysin määrin hirsipuun ja teilauksen, jos mitään onnettomuutta johtuu minun huonosta hallinnastani tässä jutussa."
"Ja sentähden juuri tahtoisinkin, Albert, että uskoisit kaiken minun huostaani, sekaantumatta mihinkään. Sanot kyllä, että sinä et ole sub ferula; mutta sinun tulee muistaa, että sillaikaa kun olet taistellut sotakentällä olen minä juoninut kammiossani — että minä tunnen kaikki kuninkaan ystävien salaseurat ja lisäksi kaikki hänen vihamiestensä liikkeet, niinkuin hämähäkki tuntee seittinsä jokaisen silmuksen. Ajattele kokemustani, mies. Maassa ei ole ainoatakaan kavalieria, joka ei olisi kuullut vehkeilijä Rochecliffestä. Olen ollut toimeliaimmin järjestämässä kaikkea, mitä on yritetty viimeisten yhdeksän vuoden kuluessa — kyhännyt julistuksia, johtanut kirjeenvaihtoa, neuvotellut päällikköjen kanssa, hankkinut puoluelaisia, tilannut aseita, kerännyt rahoja, määrännyt kohtaamisia. Olin mukana läntisessä kapinassa sekä sitä ennen Lontoon jupakassa ja Sir John Owenin selkkauksessa Walesissa — sanalla sanoen melkein jokaisessa kuninkaan hyväksi haudotussa juonessa aina Tomkinsin ja Challonerin jutusta saakka."
"Mutta eivätkö kaikki ne juonet olleet onnistumattomia?" huomautti
Albert; "ja eikö Tomkinsia ja Challoneria hirtetty, tohtori?"
"Kyllä, nuori ystäväni", vastasi tohtori vakavasti, "niinkuin on käynyt monille muillekin, joiden kanssa olen toiminut, mutta ainoastaan syystä että he eivät seuranneet neuvojani ehdottomasti. Et ole milloinkaan kuullut minua itseäni hirtetyksi."
"Se aika saattaa tulla, tohtori", arveli Albert. "Ruukku menee kaivolle — se sananlasku, kuten isäni sanoisi, on hiukan mahennut. Mutta minäkin luotan hiukan omaan arvostelukykyyni, ja niin suuresti kuin kunnioitankin kirkkoa en voi kerrassaan sitoutua umpimähkäiseen kuuliaisuuteen. Ilmoitan teille lyhyeen, mihin seikkoihin kaipaan valaistusta, ja teidän asiaksenne jää antaa se tai lähettää kauttani kuninkaalle sanoma, että te ette tahdo selittää suunnitelmaanne. Jos hän toimii minun neuvoni perusteella, niin hän siinä tapauksessa poistuu Woodstockista ja pyrkii jälleen ensimäisen aikomuksensa mukaisesti viivyttelemättä rannikolle."
"No niin", sanoi tohtori, "sinä epäluuloinen hirviö, tee tiedustuksesi, ja minä vastaan niihin, jos se käy laatuun mitään luottamuksia kavaltamatta".
"Ensiksikin siis — mitä on kaikki tämä tarinoiminen aaveista ja noituudesta ja ilmestyksistä? Ja pidättekö turvallisena hänen majesteetilleen oleskella talossa, jossa sellaisia todellisia tai keinotekoisia ilmiöitä tapahtuu?"
"Sinun täytyy tyytyä vastaukseeni in verbo sacerdotis — mainitsemasi seikat eivät tuota vähäisintäkään kiusaa Woodstockille kuninkaan asuessa täällä. En voi selittää pitemmälle, mutta tästä vastaan kaulani uhalla."
"Meidän on siis hyväksyttävä tohtori Rochecliffen takuu, että paholainen säilyttää rauhan meidän armollista hallitsijaamme kohtaan — hyvä", sanoi Lee. "Toinen seikka: tässä talossa hiiviskeli suuremman osan eilispäivää ja kenties nukkuikin täällä joku Tomkins — katkera independentti ja kirjurin tapainen kuningasmurhaaja Desboroughilla, sillä koiralla. Mies on hyvin tunnettu — nurjamielinen kiivailija uskonnon asioissa, mutta yksityisissä harrastuksissa kaukonäköinen, viekas ja yhtä toimekas kuin kukaan noista konnista."
"Ole varma siitä, että me käytämme tuota mieletöntä kiihkouskoa hänen ilkeän viekkautensa harhaannuttamiseen. Lapsikin voi taluttaa karjua, jos älyää kiinnittää narun elukan kärsärenkaaseen", vastasi tohtori.
"Te saatatte pettyä", epäili Albert. "Tänä aikana on ilmestynyt monia sellaisia kuin tuo mies; heidän käsityksensä hengellisestä ja ajallisesta maailmasta ovat niin erilaisia, että muistuttavat karsaasti katsovan miehen silmiä, joista toinen vinossa ja vääntyneenä ei näe muuta kuin nenän pään, mutta toinen päinvastoin tähystää tiukasti ja terävästi kaikkialle, mihin sen huomio suuntautuu."
"Mepä panemme tilkun ummistamaan parempaa silmää", tuumi tohtori, "ja hän saa tarkkailla ympäristöä ainoastaan vajavalla näkimellään. Tiedätkös, tuo mies on aina nähnyt suurimman määrän ilmestyksiä ja kaikkein kamalimmat aaveet; hänellä ei ole kissankaan rohkeutta sellaisissa seikoissa, vaikka hän on kylläkin rivakka puolestaan, kun näkee edessään kuolevaisia vastustajia. Olen asettanut hänet Joceline Joliffen hoivaan; tämä kun oikein ahtaa häneen sektiä ja kummitusjuttuja, ei hän kykenisi tietämään, mitä tapahtuu, vaikka julistaisit kuninkaan hänen läsnäollessaan."
"Mutta minkätähden pidetään sellaista miestä täällä lainkaan?"
"Älähän huoli, hän edustaa sotamajailua jonkunlaisena arvoisain herrojensa lähettiläänä, ja me olemme turvassa kaikelta tunkeilulta niin kauvan kuin he saavat täydelliset tiedot Woodstockista Taatun Tomkinsin välityksellä."
"Tunnen Jocelinen rehellisyyden hyvin", sanoi Albert, "ja jos hän voi saada minut vakuutetuksi siitä, että hän pystyy tarkoin pitämään silmällä sitä miestä, tahdon sikäli luottaa häneen. Hän ei tosin tiedä, kuinka paljon on pelissä, mutta jo minunkin henkeäni uhkaava vaara riittää kyllä kannustamaan hänet valppaaksi. — No niin, minä jatkan: Entä jos Markham Everard tulee tänne vastuksiksemme?"
"Meillä on hänen sanansa poissaolon vakuutena", vastasi Rochecliffe, "ystävän välityksellä annettu kunniasana. Pidätkö luultavana, että hän rikkoo sen?"
"Katson sen hauelle mahdottomaksi", vastasi Albert, "ja arvelen lisäksi, estä Markham ei käyttäisi pahoin mitään tietoonsa osuvaa. Mutta Jumala kuitenkin varjelkoon meitä joutumasta näin peräti kalliissa asiassa sellaiseen pakkoon, että meidän olisi luotettava kehenkään, joka on koskaan esiintynyt parlamentin puolella!"
"Aamen!" toivotti tohtori. "Ovatko epäilyksesi nyt vaiennettuja?"
"Minulla on vielä moite lausuttavana", ilmoitti Albert, "sitä hävytöntä hurjastelijaa vastaan, joka kavalieriksi itseänsä kehuen työntyi seuraamme eilen illalla ja voitti puolelleen isäni sydämen tarinalla Brentfordin valtauksesta, jota se veijari ei kaiketikaan ole edes nähnyt."
"Sinä erehdyt hänestä, hyvä Albert", vastasi Rochecliffe. "Roger Wildraken tunsin vielä äskettäin ainoastaan nimeltä, mutta hän on herrasmies, sai lainopillisen kasvatuksen ja kulutti omaisuutensa kuninkaan palvelukseen."
"Tai pikemmin paholaisen", nurkui Albert. "Tuollaiset miehet saavat säädyllisen väen inhoamaan pelkkää kavalierin nimeäkin, kun he ovat sotilaallisten tapojensa vallattomuudesta vajonneet joutilaiksi mässäileviksi hylkiöiksi, jotka temmeltävät ja rosvoilevat pitkin maata, rähisevät syrjäisissä oluttuvissa ja salakapakoissa ja ilmaisevat tulista kuningasmielisyyttään karkeilla sadatuksilla ja päihtyneellä urheudella."
"Voi, se on liiankin totta!" huokasi tohtori; "mutta mitä muutakaan voisit odottaa? Kun korkeammat ja sivistyneemmät säätyluokat hajoitetaan ja eroittamattomasti sekaannutetaan alempiin yhteiskunnallisiin kerroksiin, ne helposti menettävät etevämmyytensä arvokkaimmat piirteet siveyskäsitysten ja käyttäytymistapojen yleisessä sekamelskassa — ihan niinkuin kourallinen hopeamitaleita hankautuu tärviölle ja muuttaa väriänsä, jos niitä ravistellaan halpain vaskikolikkojen seassa. Itse kaikkein suuriarvoisinkaan mitali, jota me kuningasmieliset niin halukkaasti kantaisimme ihan sydäntämme lähinnä, ei kenties ole tyyten välttynyt huonontumiselta. Mutta puhukoot siitä asiasta muut kielet kuin minun."
Albert Lee vaikeni syvään mietintään, kuultuaan nuo Rochecliffen huomautukset. "Tohtori", hän virkkoi, "ihmiset yleensä myöntävät, — jotkut sellaisetkin, jotka ajattelevat teidän saattaneen toisinaan hiukan liian puuhakkaasti hommata miehiä vaarallisiin toimiin —"
"Antakoon Jumala anteeksi niille, joilla on niin väärä mielipide minusta!" tokaisi tohtori.
"— että te kuitenkin olette tehnyt ja kärsinyt kuninkaan puolesta enemmän kuin yksikään alanne edustaja".
"Siinä he tekevät minulle vain oikeutta", arveli tohtori Rochecliffe, "silkkaa oikeutta".
"Olen sen vuoksi taipuvainen jättäytymään teidän mielipiteenne varaan, jos kaikki lukuunottaen arvelette turvalliseksi meidän jäädä Woodstockiin."
"Se ei ole kysymyksenä", huomautti jumaluusoppinut.
"Ja mikä sitten on kysymyksenä?" tiedusti nuori soturi.
"Voidaanko osoittaa mitään turvallisempaa menettelyä. Minua surettaa sanoa, että kysymyksen täytyy olla pelkkää suhteellista vertailua. Ehdoton turvallisuus on joka taholla mahdoton, surkeata kyllä. No, minä sanon, että Woodstock nykyisen saartonsa ja vartioimisensa perusteella on verrattomasti suotavin kätköpaikka."
"Riittää", mukautui Albert; "luovutan teille sen pulman, koska tuntemuksenne on tuollaisissa tärkeissä asioissa likeisempi ja laajempi kuin minun voi olla, puhumattakaan iästänne ja kokemuksestanne".
"Siinä teet hyvin", vastasi Rochecliffe, "ja jos muut olisivat toimineet yhtä suuresti epäillen omaa tietämystänsä ja luottaneet päteviin henkilöihin, olisi aikakausi hyötynyt enemmän. Täten ymmärrys sulkeutuu varustukseensa, ja äly vetäytyy korkeaan torniinsa." (Hän katseli itsetyytyväisen näköisenä ympärilleen.) "Viisas mies näkee myrskyn tulon ja piiloutuu."
"Tohtori", sanoi Albert, "palvelkoon ennakkonäkemyksemme muita, paljoa kallisarvoisempia kuin on kumpainenkaan meistä. Sallikaa minun kysyä teiltä, oletteko tarkoin punninnut, pitäisikö tärkeän hoidokkimme jäädä perheen seuraan vai vetäytyä johonkin salaisempaan rakennuksen soppeen."
"Hm!" tuumi tohtori hyvin miettiväisenä. "Luullakseni hän on parhaiten turvassa Louis Kerneguynä, pysytellen visusti sinun likelläsi —"
"Pelkään käyvän välttämättömäksi", lisäsi Albert, "että minä vakoilen hiukan ulkosalla ja näyttäydyn jollain etäisellä paikkakunnalla, jottei tultaisi hakemaan minua täältä ja löydettäisi jalompaa riistaa".
"Älähän keskeytä minua — pysytellen visusti sinun likelläsi tai isäsi seurassa, Victor Leen huoneessa tai sen lähellä, hän kun pääsee sieltä vaivattomasti pujahtamaan pakoon, jos vaara uhkaa. Tämä suunnitelma näyttää minusta toistaiseksi parhaalta; toivon saavani tietoja aluksesta tänään — viimeistään huomenna."
Albert Lee jätti hyvästi toimeliaalle, mutta itseluuloiselle miehelle, kummeksien ajatuksissaan, että tällainen salajuonittelu oli tohtorille käynyt nähtävästi mieliurheiluksi kaikesta siitä huolimatta, mitä runoilija on sanonut salaliiton sommittelemisen ja suorittamisen välitaivalta ahdistavista kauhuista.
Tohtori Rochecliffen pyhäköstä palatessaan hän kohtasi Jocelinen, joka tavoitti häntä huolestuneesti. "Nuori skotlantilainen herrasmies", ilmoitti metsän väri ja salamyhkäisenä, "on noussut vuoteeltaan, ja kuullessaan minun astuvan ohitse hän kutsui minut huoneeseensa".
"No, käyn tapaamassa häntä pian", vastasi Albert.
"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja katsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut näkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka osui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia liinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän käski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille Olisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta, mutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta — hänessä kun onkin kerrassaan kummallista leikkisyyttä — ja sanoi minulle, että hän oli master Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte pahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa ja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada hänestä tietoa — mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?"
"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle neuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa, pelkään — mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen turvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa taloudenhoitajaa?"
"Uskokaa hänet vain minun huomaani — siltä taholta älkää mitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se nuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se ratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan eri mieheksi."
Uskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli, kuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa, ollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti luotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa varaan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa Joliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä ovenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti se oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden kanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella naureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa, jonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan päin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen ja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin edullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun ansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään loistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy — yhä mainitaksemme häntä valenimellään — nyt käytti. Hänellä oli yllä vain harmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla, silloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle hyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä, olletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt hyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen käynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi laahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana, kun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta. Ainakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä samoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.
Vaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta punainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty, ja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu kiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan vastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan hän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli edellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän vieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena skotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä kummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan hiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan kuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui; maanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine vivahduksineen ja toisintoineen — hänen mielensä oli joustava, jollei yhdenmukainen — häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka suurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen tovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja vastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan hyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija — viisas, paitsi milloin intohimot tulivat väliin, — antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut riistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen — hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa häneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä, että loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä vääryyksien täyttä tajuntaa.
Albert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa rattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui, jääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi oli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen sydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet saarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton ja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen mielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten seikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama viehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta valepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä kestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista huvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai Alankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille kaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet kansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein hyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että hän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori herrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin hilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai toisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään keveänä ja turhanpäiväisenä.
Niinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja kaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin itselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.
Aamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan valvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli kuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman tulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli pitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat joutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.
Seurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis Kerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä Albertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta, hänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten huomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän siirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja lausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin ymmärrettäväksi:
"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia viestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni ja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden, minkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden keralla."
"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa sinulle siten — olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti ja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu! Olen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja suullinen vesinenättejä — älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja metsänriistan edessä."
"Hyvä Louis", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään äänettömyydestänsä, "olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla varemmin kuin sinä".
"Vaikka niinkin", arveli hänen isänsä, "mutta kuitenkaan en pidä sitä pätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä olemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa huolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme vieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet meidät terveinä."
"Palannut kyllä — mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin sen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin aikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut."
"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että kuningas on päässyt koirien kidasta."
"Ei sentään ihan vaarattomasti", jupisi Louis ajatellen edellisen illan kohtausta Bevisin kanssa.
"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti", säesti ritari, "mutta, kuten vanha
Will sanoo:
"'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,
ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.
"Ei, ei — Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja onnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut Bristolista — jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä suuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt kuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt kuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin ja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto vieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään kureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten kavalierin pitääkin."
"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen", tokaisi Louis, "niin tahtoisin vakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan kuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä tukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan hänen tähtensä".
"Te vastaatte rohkeasti kuninkaan puolesta, nuori mies", huomautti Sir
Henry.
"Ka, isoni oli uuraasti kuninkaan parissa", vastasi Louis muistaen nykyisen osansa.
"Ei siis ihme", tuumi Sir Henry, "että te olette niin pian saanut takaisin hyväntuulisuutenne ja sievän käytöksenne, kun kuulitte hänen majesteettinsa pelastuneeksi. Te ette totisesti olekaan sen enempää eilisiltaisen nuorukaisen kaltainen kuin on näyttänyt vetohevoselta paras metsästysratsu, mitä olen koskaan omistanut."
"Kas, paljonhan merkitsee lepo, ravinto ja asunsa hoito", vastasi Louis. "Tuskin tuntisitte väsynyttä juhtaa, jonka selästä laskeusitte edellisenä iltana, kun se seuraavana aamuna talutetaan tallista tepastellen ja hirnahdellen, levänneenä, virkistyneenä ja vireänä lähtemään jälleen taipaleelle — etenkin jos elukassa on jonkun verran jaloa verta, sillä semmoiset toipuvat ihmeen väleen."
"No niin, koska isänne oli hovimies ja te olette luullakseni oppinut jotakin siitä ammatista, niin kertokaahan meille hiukan, master Kerneguy, hänestä, josta mieluimmin kuulemme puhuttavan — kuninkaasta; me olemme kaikki taattuja ja vaiteliaita, teidän ei tarvitse peljätä. Hän oli toivorikas nuorukainen; varmaankin hänen täysi kukoistuksensa nyt lupaa hyviä hedelmiä?"
Ritarin puhuessa Louis loi alas silmänsä ja näytti ensin epävarmalta, mitä vastata. Mutta taitavana selviytymään tuollaisesta pulasta hän huomautti, ettei hän tosiaankaan voinut tekeytyä asiantuntevasti puhumaan tuollaisesta kysymyksestä isäntänsä eversti Albert Leen kuullen, jonka täytyi kyetä paljoa paremmin arvostelemaan Kaarlo-kuninkaan luonnetta kuin hän saattoi väittää pystyvänsä.
Albertilta siis ritari alkoi Alicen säestämänä vaatia jonkunlaista selitystä hänen majesteettinsa luonteesta.
"Tahdon puhua vain tosiseikkoja myöten", sanoi Albert, "ja silloin minut on vapautettava puolueellisuuden syytteestä. Jos kuninkaalla ei olisi ollut yritteliäisyyttä ja sotaista taitoa, niin hän ei olisi ikinä suunnannut sotaretkeä Worcesteriin; jollei hänellä olisi ollut omakohtaista urheutta, ei hän olisi kiistänyt taistelusta niin sitkeästi, että Cromwell melkein jo piti sitä menetettynä. Että hänellä on ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, se täytyy nähdä olosuhteista, joissa hänen pakonsa tapahtui, ja että hänellä on puolellaan alamaistensa rakkaus, se on selvää, koska häntä ei ole yksikään kavaltanut, vaikka hän on välttämättömästi ollut monille tunnettu."
"Häpeä, Albert!" moitti hänen sisarensa. "Tuolla tavoinko kunnon kavalieri jakelee valtiaansa luonnetta, sovittaen jokaiseen myönnytykseen esimerkin, niinkuin kyynäräkepillä kangaskääröstään mittaileva kulkukauppias? Kuinka saatatkaan! Ei ole ihme, että jouduitte tappiolle, jos taistelitte kuninkaanne puolesta yhtä kylmäkiskoisesti kuin sinä nyt puhut hänen puolestaan."
"Tein parhaani piirtääkseni kuvan siitä, mitä olan nähnyt ja tiennyt alkuperäisestä, Alice-sisko", vastasi hänen veljensä. "Jos tahdot saada haaveellisen muotokuvan, niin sinun on hankittava laatijaksi taituri, jolla on enemmän mielikuvitusta kuin minulla."
"Tahdon itse olla se taituri", innostui Alice, "ja minun muotokuvassani hallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat pyrkimykset omaksuneena — mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen syntyperän johdosta — mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä valtakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava".
"Hyvin sanottu, Alice", haastoi vanha ritari. "Katsotaanpa äskeistä kuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan heponi — panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä — että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta. Poikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen — hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi sinut vieköön! — nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos sinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi ollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat sekoitettuja lautasellasi — alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken elävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän kuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor Lee."
On huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja liioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille luonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä. Mutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta paluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime aikoina tuskin ollenkaan antautunut.
"No niin", hän lausui, "vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän kuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt uskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian palaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa. Hänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen urheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen hyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys ikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa uhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna ja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien vierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen hengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa jälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt, olkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen, on hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella ja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin kruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen valtiaan!"
Puhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta kuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä, ja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi senvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti haltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö, jota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten mainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan täydellisesti näkyvissään.
Albert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä ylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli tuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.
"Sen verran kuninkaasta", hän virkkoi; "ja nyt ihmisestä".
"Mitä ihmiseen tulee", vastasi Alice samaan tapaan, "niin tarvitseeko minun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa isälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin ovat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras uskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi, yksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella vaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja säästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen — kirjallisuuden ja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara ehkäisijä — arvokas herrasmies — suopea isäntä — paras ystävä, paras isä, paras kristitty —" Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo kohottanut nenäliinan silmilleen.
"Hän oli, tyttönen — hän oli!" huudahti Sir Henry; "mutta ei enempää siitä, minä pyydän — ei enempää — riittää; olkoot hänen pojallaan vain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin hän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi haluta".
Syntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän sukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti ja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan kohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat hämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti vajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin loistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys mitä ankarimmaksi ivaksi.
Mutta sellaiset mietteet eivät luontuneet pitkäksikään aikaa vapaaehtoisesti ajateltaviksi henkilölle, jolle ne olisivat voineet olla varsin hyödyllisiä. Hän omaksui leikkisän sävyn, joka on kenties mukavin tapa päästä erilleen itsenuhteen tunteista. "Jokaisen kavalierin", hän sanoi, "pitäisi taivuttaa polvensa kiittääkseen mistress Alice Leetä noin imartelevasta muotokuvasta, jolla hän heidän herralleen kuninkaalle veroittaa kaikkien hänen esi-isiensä hyveitä. Siinä oli vain yksi kohta, jota en olisi odottanut naisellisen maalarin sivuuttavan äänettömästi. Kun hän teki prinssistä äidinisän ja isän nojalla kuninkaallisten ja yksilöllisten etujen esikuvan, niin eikö hän olisi samalla voinut varustaa kuvattavaansa äidin ulkonaisilla suloilla? Miksei aikakautensa viehättävimmän naisen Henrietta Marian pojalla olisi sisäisten ominaisuuksiensa lisänä kauniit kasvot ja komea muoto? Hänellä on sama perinnäinen oikeus miellyttävään näköön kuin sielullisiinkin ansioihin, ja siten lisättynä olisi kuva tavallaan täydellinen — ja Jumala suokoon, että se olisi yhdennäköinenkin!"
"Minä käsitän teidät, master Kerneguy", sanoi Alice, "mutta en ole mikään haltiatar, suodakseni Kaitselmuksen epäämiä lahjoja, kuten saduissa tapahtuu. Olen kylliksi nainen, jotta olen kuulustanut sitä seikkaa ja tiedän yleisenä puheena olevan, että kuningas noin komeiden vanhempien pojaksi on tavattoman karkeapiirteinen."
"Hyvä Jumala, sisko!" äännähti Albert kärsimättömästi kavahtaen istuimeltaan.
"Mutta sinähän itse kerroit minulle niin", huomautti Alice kummastuneena toisen osoittamasta mielenkuohusta, "ja sinä sanoit —"
"Tämä on sietämätöntä", mutisi Albert, "Minun täytyy lähteä viipymättä puhuttelemaan Jocelinea — Louis", rukoilevasti katsahtaen Kerneguyhin, "sinä tietenkin tulet minun kanssani?"
"Tulisin peräti mielelläni", vastasi Kerneguy häijysti hymyillen, "mutta sinä näet, kuinka kipeästi vielä onnahtelen. — Ei, ei, Albert", hän kuiskasi vastustaen nuoren Leen yrityksiä saada hänet lähtemään huoneesta, "miten voitkaan luulla minua niin hupsuksi, että loukkaantuisin tästä? Päinvastoin, haluan käyttää sitä hyödykseni."
"Suokoon sen Jumala!" tuumi Lee itsekseen, poistuessaan huoneesta; "ja se onkin sitten ensimäinen opetus, mistä olet koskaan hyötynyt, — mutta horna periköön ne juonet ja vehkeilijät, jotka saivat minut tuomaan sinut tähän paikkaan!" Ja nyreissään hän asteli puistoon.