23. LUKU.

SYNNILLISIÄ AJATUKSIA.

Keskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti samalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä turhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille nuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan soveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon korkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi ollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta, ja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista mielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä. Hänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin älyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei helposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee ainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun Kerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee ei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä ansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.

"Te erehdytte, sir", sanoi Alice. "En jakele mitään. Yritän vain maalata kuninkaamme sellaiseksi kuin toivon hänen olevan — sellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi olla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa vähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi. Hänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä uutterasti ja käyttää hyödyllisesti — halliten halujaan ja antaen ymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas, mutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin lahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa."

Nuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki, mutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa ilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen istuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: "Näyttää siis siltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille kuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia hänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?"

"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir", vastasi Alice, "kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä sellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu marttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille esittävätkin — olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan vakuutuksella."

"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice", huomautti Sir Henry Lee, "häväistysjuttuihin, joita hallituksen anastajat ovat keksineet — vihollisten kataluuksiin".

"Ei, sir", oikaisi Kerneguy nauraen, "meidän sovi antaa innokkuutemme syyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella ansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun vastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi olla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, — että olen hyvin puolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen ja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään hänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen isoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä kuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden arveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa — että Kaarlo on hiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä. Älkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen kova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä estää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa löytää niitten seasta?"

Alice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle; hän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta ennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon toinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän kun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä, jonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti keskeyttää puhelun hän virkkoi: "Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen hetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo. Haastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku harjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai pistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla tai kansallisilla aseillanne — typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä kaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista."

Master Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi päästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa; hän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui Woodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin suurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.

Sir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen näytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa "Kuningas Rikhard Toisen". Mutta tuskin oli hän alottanut:

"Juhana Maaton, kuulu Lancaster",

kun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se oli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi senvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi sen käyvän laatuun vaaratta.

"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä, jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.

Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.

Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan edustaa.

"Olisi siinäkin vitsaus — miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti — sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!

Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän rakastajattarensa — hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! — Kuinka kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen? — on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä — vaka vanha kavalieri — minun isäni taattu ystävä — jos sellainen käänne sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! — Ja vielä mitä — enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin bar sinister?[21] Pyh! se ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre — sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'. Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli — ystäväni — oppaani — varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi. Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, — miten päin sattuikaan, — niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta suuren hallitsijan kanssa."

Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään. Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers, Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä, jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili — pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?

Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu, ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena, heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti, että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä johtui — sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään kysymyksen harkitsemistavassa — että hän oli Lee-parin vallassa, isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen, heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.

"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei — kuten on joskus tapahtunut — sinulla ole luontoa itse viskautua kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi, ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää syöksemästä hallitsijan sydämeen, — ei, se kuva on liian kauhea! Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"

Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa, kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut — mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut, lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, —

niitä, jotka sokeasti rakastavat kuoloon asti.

Rakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä seuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei vaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin tavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen korkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys, jossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut uppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä eivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten asiain mennä menoansa.

Kaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja järjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen kunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski naissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan häpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata rajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa seuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys jutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa ja katkeruutta.

Mutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei juuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi pääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai sukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia tapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina, jotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä hyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan kumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen katsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten ulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.

Pohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan valitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein Victor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan ja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä, jonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä havainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei näyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi häntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken, ja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa kanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä niinkuin sattuma ratkaisisi.

Hän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja sai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta suuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan ja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä siitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen sutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja leikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.

Hänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen, kun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa saamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä perätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä, Pohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja ylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja jäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan Skotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna ja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi mitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan Louis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori Rochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen tietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina pulmallisina päivinä.

On tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa yksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen ei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan tuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan Bristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta kuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja purjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun häntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä käsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.

Tämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä rannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa noin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin millään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi sanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.

Kukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen nykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti vihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti luottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia kätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja kellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille — vieläpä olivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä naapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan urkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa raunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen omana salaisuutenaan.

Näiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että parlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat ensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei katsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska Cromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi, uskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään tavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti joltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan. Master Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he olivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan valmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin turvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis Kerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi hänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa taatuimmaksi ja mukavimmaksi.