36. LUKU.
VANGIT.
Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin kanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen keskilattialle.
"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle, jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "Point de cérémonie — ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään seuraan. — Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, à la mort, eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi? — viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että me roikumme huomenna miehissä. — Isäntäni — jalo isäntäni, miten hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen taholtaan."
"Ole hyvä, Wildrake, istuudu", pyysi Everard; "sinä olet päissäsi — älä häiritse meitä".
"Päissäni? Minäkö päissäni?" huusi Wildrake. "Olen splissannut isonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa — olen maistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja toisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin häviöksi — ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki hiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole."
"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä", varoitti Nehemia Holdenough.
"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen Messu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja minä ainakin olen jo ikävystynyt. — Hei, jalo Sir Henry, suutelen kättänne — sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin lähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa rintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa — on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin varrastanut hänet kuin leivosen. — Hei, tohtori Rochecliffe? — sinä tiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani."
"Kyllä", vastasi tohtori, "ja te tiedätte, että minä osaan käyttää omaani".
"Olkaahan hiljaa, master Wildrake", kehoitti Sir Henry. "Ei, hyvä ritari", vastasi Wildrake, "olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen joutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö. Onnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa teille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani."
"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä laulamiseen", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.
"Ei, se avittaa hartauttanne — helkkunassa, se kuulostaa ihan katumusvirreltä.
"Kun olin nuori veikko,
oli onneni heikko,
ja tuskin se vaurastuukaan;
minä kortteja koitin
ja naisia voitin,
oon rosvo nyt, jollen muukaan.
Mulla sukat on, hei vain,
mutta kenkiä ei vain,
on saappaissa talsia pakko;
jo hornaan sen anturat
ja hiiteen koko kantturat,
ja suutarille huikea sakko!"
Ovi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson, ja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä "Bashanin herjaavaksi mölyhäräksi" läimäytti latasimellaan tuimasti hartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta kohteliaisuuteen.
"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli aika naseva — se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä ei ole mitään soitannollista aistia, ritari — häneen ei vähääkään vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen — hä? Kaikki mykistyneinä, — no — käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä eläissäni tapahtunut.
"Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko —
"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa seurasivat esimerkkiä.
Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen. Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen aiheesta.
"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt tapaturmaisesti."
"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljas
Albertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti
Cromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. —
Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas
Simson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää
pitkäksi aikaa taaksesi, Albert."
Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.
Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!" hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu — kaikki kutsutaan tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun — ne ovat keskessämme — ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan — ne tulevat haastamaan meitä mukaan!"
Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna, sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin, joka oli ollut peittämättömänä.
Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa edustavaan virkaveljeensä.
Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti, mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.
"Karta — karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä vainajien kanssa".
"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".
"Sinäkö elävä! — sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"
"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan kahilain peittämälle suolle — fugit ad salices — sellaiseen tapaan kuin sinulle toiste selitän".
Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla minun Joseph Albanyni".
"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".
"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut takaisin vanhan toverini!"
"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki kipeätä sydämelleni."
"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi, Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"
"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista, jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".
"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta kainalossaan.
"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".
"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista vieläkin kärsin haittaa".
"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä välitä — siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" — hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".
Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan. Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä" ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin, ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.
Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi. Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein, joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.
Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi, poistuen sitte paikalta.
Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni — veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.