37. LUKU.
ARMAHDUS.
Mestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi ehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä meni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan. Neljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen, missä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.
"Miten jaksaa Oliver'?" kysyi ukko huolestuneesti. "No, hyvin", vastasi Pearson, "ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä olemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt siitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä. Annoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle kuuluvia papereita."
"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen", tuumi sananselittäjä. "Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja toimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi."
Kaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita jaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään olutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. "Tule kanssani", hän sanoi Pearsonille, "äläkä pelkää — Noll pitää viattomasta pilasta". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen ja lausui kovaa: "Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin — älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi, jonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä sinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee juoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä sotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut omaksi virkistykseksesi."
"Totisesti, veli Zerubabel", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin intomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, "niin toivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai syödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme kannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja sen ruuan tuoksu sieramissani makea."
Hän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten viittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan rivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu. Syödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. "Sinun ei tarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin minun mieleni."
"Ei, mutta", keskeytti Robins, "sinun tulee tietää, että Gilbert Pearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten suhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä."
"Mitä käskyjä — minkä ilkimielisten?" ällistyi Cromwell, laskien alas veitsensä ja kahvelinsa.
"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa", vastasi Zerubabel, "teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi puoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan".
"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme — etkä myöskään laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle, toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"
"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, — heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.
"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten harrastus, jos voin."
"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää, mutta —"
"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön —, olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo, matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat, jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette. Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"
"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen, ja —"
"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on kärsinyt."
"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa, niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään — ajattelin parhaaksi odottaa täsmällisempiä ohjeita".
"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahti
Cromwell, ei aivan hyvillään.
"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja provosti vain odottaa käskyä."
"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi — jostakusta olisi sen vuoksi esimerkki tehtävä."
"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä, jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen, jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut hyvän pakomahdollisuuden."
"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi uhreiksi."
"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistutti
Pearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph
Tomkinsin".
"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."
"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.
"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."
"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."
"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse runous on humaltunutta. Mitä tässä on?
"'Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko, ja tuskin se vaurastuukaan.'
"Kas, mitä törkyä tämä on? — ja sitte taas —
"'Nyt rutto Nollin korjatkoon jo hornan peräkomeroon! Me juomme kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan.'
"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä runoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa, Pearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän tulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet kunnes veri virtaa kantapäihin."
"On enää jäljellä yksi tuomittu", virkkoi Pearson, "uljas susikoira, komeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se kuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua pitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä omakseni?"
"Ei, Pearson", epäsi Cromwell; "vanhalta mieheltä, joka on itse niin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhan minulla olisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua rakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!"
"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan", tokaisi Zerubabel suorasukaisesti, "jotka seuraavat teitä kuin koirat, tappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen paikkaan, mihin sattuvat kaatumaan".
"Mitä nyt, vanha nurkuja", sanoi kenraali; "mitä merkitsee tuo sävyn muutos?"
"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin raunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell; "heidät siirretään kirkkomaalle, ja jokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja sinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin; me itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos viiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta, Pearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään, jotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille."
Kenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien vapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti vapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan henkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo, kuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.
Palaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.
Molemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen, vetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon, jonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi. Tuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän hartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin omaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta, mutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset mielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin yhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti tässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon piispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän ystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658 sattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua siitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet toisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan palautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.
Woodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt saivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien keskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen vanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen hallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään, joka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle matkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard saatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin kieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle, kun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa taistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin pikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne lepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan — se tietoisuus, että Everard hänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut vielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi olevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli etsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle jalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan palvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä pyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja pelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään mainitsemisella.
Aurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa kasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin, portailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt neitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä syliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte kuiskaten: "Onko turvassa?"
"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni", vastasi Alice.
"Minulla on teille todiste."
Hänen katseensa kiintyi sitten Everardiin — hän punehtui, tuli hämilleeen ja vaikeni.
"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi", virkkoi ritari suopeasti hymyillen; "hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi uskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin".
Tyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty pienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä. Sellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana huulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin, ja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea lähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:
…. Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu alamaisemme:
Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne, ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja — mikäli valtamme riittää — vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.
C. R.[31]
Kauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen sitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa ja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen kerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut joutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan saattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he erosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet haltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa vaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään sitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti kuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir Henry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli järkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin jokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision ympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki vankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa, tuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen Alicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.
Harvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä hämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui hetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan päivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi sitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno häntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan kirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän silmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi mitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin käskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle, joka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä maan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat ilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut aavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti katseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla herttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. "Vaikka kuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa", hän sanoi, "olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto. Mutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun, että senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle esitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa."
"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen", sanoi
Everard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.
"Tyttö on kyllä mukiinmenevä", tuumi ritari ylpeästi; "mitä itseeni tulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa ystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut joitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen."
"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette", ilmoitti Everard. "Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta korvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan uskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te olette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä koronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön käyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne saatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te ette — tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin — nimittäin —"
"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen uskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiamme nyt. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä nimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark, — tai täyttä vauhtia, jos haluat — mutta tule isäsi suostumuksella."
"Tuon juuri isänikin", ehdotti Everard, "jos sallitte".
"Kuten vain hän ja sinä tahdotte", vastasi ritari. "Jocelin tuskin sulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle. — Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä — ja jollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä aamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä."
Vielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka vastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin onnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat siinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.