14. LUKU.
Richie tekee eron.
Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.
Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta tyytymättömyyttä taikka molempiakin.
"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi, joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.
Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi — semmoisista asioista en tullut puhumaan."
"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa, jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata käyttäytymistä palvelijansa taholta.
"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan, ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.
"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa,
Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"
"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".
"Ilahduttaa ja surettaa, mies!" kummeksi loordi Nigel.
"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään terveisiä Skotlantiin."
"Skotlantiin! — mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel.
"Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"
"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte palkata toisen paashin ja tallirengin".
"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies — mutta minä muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."
"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet, olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."
"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä, pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."
"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani. Kuitenkin täytyy meidän erota."
"Ihme ja kumma, mies — miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"
"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".
"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.
"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa, "että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita, niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen — jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön se siis silleen."
"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi — mutta muista sentään, kelle puhut."
"No niin, mylord — minä puhun nöyrästi" — milloinkaan ei Richie ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu teidän ylhäisyydellenne — sillä varmastikaan ei semmoinen elämä sovellu minulle?"
"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi, houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.
"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka, ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan. Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun elementtiäni — en saa hengitetyksi siinä — ja kuullessani teidän ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta, jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"
"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."
"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja — yhä luvallanne lausuen — se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää kuin pelkät panoksensa."
"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena. "Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan sellaisesta panoksesta kuin haluan."
"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie, jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta, mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä, jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa — häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa — viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."
"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän näytti varakkaalta mieheltä."
"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie. "Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos kysytte, kuka hän on — niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."
"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen korjata".
"Älkää siitä piitatko, mylord — aina kunnioittavasti puhuakseni", sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää, sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan suuresti päinvastoin."
"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä väärin suopeuttani — ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä, niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä huolellisimmin laski kolikko kolikolta.
"Onko kaikki kunnossa — vai ovatko ne vajapainoisia — tai mikä hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli siveellisyysohjeitaan.
"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole niin runsaita, sen pahempi!"
"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".
"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte tuota monsieur Lutinia, — ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, — sitte suosittaa teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette menossa — yhä luvallanne sanoen — hornaan pesuriepu hännyksenä, sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden syrjäpoluille".
"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"
"Mylord, niin totta kuin elän leivästä — ei, jopa niin totta kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta — paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden julistaminen oli turhaa — sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen, kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni, lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen arvoinen."
"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel.
"Kuolema ja paholainen!"
"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat teille, mylord, kun annoitte ajatella, että — häpeä sitä mainitakaan — että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte, koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin, jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."
"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa häpeämättömyytesi ahdistamana, — jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."
"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni —"
"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten", keskeytti loordi Glenvarloch.
"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen; "siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen, noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."
"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.
"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta — järkevään seuraan, en ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".
"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle yksityisistä asioistani".
"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne, asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi kertoa hänelle selvää totuutta niistä".
"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel, "kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka eivät häneen vähääkään kuuluneet".
"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en kertonut hänelle kumpaakaan".
"Ja mitä sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki tähtäsi.
"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas vastedes — nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella, ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin — vhiu!" Hän lopetti kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.
"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel, joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin pidättämään nauruaan.
"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi — ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten kuningas, sanoo vieraasta naisesta — sillä, sanoin itsekseni, olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"
"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni — ja minä annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme, Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."
"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä, olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi hyödykseni — minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle, niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."
"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti rupeat jälleen palvelukseeni."
"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."
Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.
Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän, laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta — tätä ei hän voinut olla tunnustamatta itselleen — että noin uskollinen palvelija ei enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä siinä valossa.
Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.
Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty — sen oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:
Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin, tuntemattomalta ystävältä.
"Mylord!
Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana — ystävänne loordi Dalgarno — on aivan petollinen teitä kohtaan ja pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne
IGNOTO."
Loordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin kokoon — sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti — rypisti otsaansa — harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen siekaleiksi: "Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä — tarkata —"
Ajatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan oli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että päätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja hattunsa hän siis läksi sinne.