15. LUKU.
Kolmas varoitus.
Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.
Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.
Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, — pysytellen syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin taistella niitä vastaan.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.
Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.
Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten oppinut juoksemaan taiten ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"
"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen mennä edelleen.
"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan", huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista — teemmekin sillaikaa kierroksen puistossa — se terästää ruokahaluanne."
Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.
"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No, parempaa ette voi tehdäkään — siellä on hyvää seuraa ja erityisesti valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen — ja ylväs isänne olisi ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta seuraa."
"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka tulevat kuluttamaan rahojansa".
"Oikein, mylord — aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa, puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen heiltä. Nylkekää heitä, mylord — korventakaa niinkuin kyökkipiika rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin — kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat — ja silloin eivät lihotetut salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."
Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä, tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.
Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja vastaamasta.
"Niin juuri — aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen. "Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi — teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen, hevosen ja miehen, otitte häneltä spolia opima ja kaikki rahat, mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin. Niitä on yltäkyllin jäljellä — enemmän tuhoutui Floddenin lakeudella."
"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir
Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.
"Paljon mahdollista — paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? — sepä vahinko. Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta — lontoolaisella rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord, jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."
"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana, ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä, toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen kunniaansa.
Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord, sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni tosiaan kuin säkissä."
"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".
"Niin hyvin kuin kykenen, mylord — parhaani mukaan", vastasi Sir Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella korvaansa.
"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein — minä en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."
"En ole milloinkaan kuullut olevanne suuri peluri, enkä ole koskaan ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin — en ole koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri, — sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas, mylord, minä sanon sitä peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono; ja minä sanon sitä rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä, mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon, — miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet jättää, en minä sano suureksi peluriksi, mylord, miksi häntä sitte muuksi olisikaan nimitettävä."
"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä — karttaa pelaamista vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa? Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"
"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti", sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla — ettekö ole aivan enimmäkseen noussut pöydästä voittajana — ja onko niillä reippailla nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa — tarkoitan jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia — tapana pelata tuollaisin ehdoin?"
"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä, "ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies, joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."
Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "in malam partem. Jos olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan roikaleilla on ollut etunaan tecum certasse, kuten Ajax Telamonin poika lausuu apud Metamorphoseos. Heidänlaisilleen on se ajatus, että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa, kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa pussistaan."
"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel, "tahtoisin mielelläni tietää —"
"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö? Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."
"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"
"Epäilemättä — epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö — on vahinko, ettei hän voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen lemmenkutriensa alla — loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika, kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen ravintolan."
"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin —"
"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä on teille haittaa, mylord — kuningas kuulee teistä muiden kautta, kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti — puhun vakaasta ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: 'Jacta est alea! — Glenvarlochides on käynyt peluriksi ja juomariksi!', Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."
"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja kuninkaan kuullen?"
"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin — eli kuiskittiin salassa — mikä on niin avointa julistamista kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".
"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel kärsimättömästi.
"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."
"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel, "kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa ainoallekaan heistä?"
"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti, veisasi samaa virttä kuin hekin."
"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno puuttui puheeseen minun puolestani".
"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori aatelismies vaiennettiin helposti — olletikin kun hänellä oli jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi. Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella, niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi asianne kuntoon?"
"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon", sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai evätä kerta kaikkiaan."
Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään irvistykseensä, vastatessaan:
"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää — kautta kunniani, siinä ovat juuri ne miehet, joista puhuimme — siinä paha, missä — hmh!"
Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.
Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.
Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun, jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri Quatren ranskalaisesta hovista.
Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham, jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.
Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan, joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana, kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin tikari.
Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta. Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti. Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä, kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä, missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien varjostimeksi.
Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli edelleen.
"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on, karsastelijoita — tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä — prinssin ympäristössä."
"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni, mistä he minua syyttävät".
"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa, että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti — saatoitte huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi — mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna. Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther' antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord, jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät käytävän päästä ja palaavat tätä kautta — ja te arvatakseni olette saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin tielle."
"Te voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista; "minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi — vielä vähemmin lähden täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette, sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."
"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin prinssiä — kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni, saattekin sitten uhitella yksinänne."
Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä ivallisuuttaan.
"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta väkisinkin täytyy minun huolehtia — niin vähän kuin olenkaan velkaa onnelle tai lähimäisilleni — tästä hirvenvasasta, joka tietenkin on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. — Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä ohi niinkuin älykäs lapsonen — menkää asuntonne rauhaan, pitäkää jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä ikänä lykästä."
Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch: "Olen kiitollinen teille, Sir Mungo — olette luullakseni puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."
"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä menettelyä.
Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon, samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.
Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.
Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä, mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä ilmeisesti on hän mukana juonessa!"