16. LUKU.
Ystävykset riitaantuvat.
Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.
Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan. Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.
"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno", toivotti loordi Glenvarloch tuimasti.
"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin — Sir Ewes Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."
"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordi
Glenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".
"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee? Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies; mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."
"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne", sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä, mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".
"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja — ja kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on säädyllisistä piireistä tavannut."
"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord", tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin teidät tilille siitä."
"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias paikka kiistelyyn".
"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan etuoikeuksia.
"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund, joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"
"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat — enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te, mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon — ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa herjaukseen."
"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja prinssin saattolaisena".
"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua tulemasta hoviin".
"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja minä olimme Pylades ja Orestes — toinen painos Damonia ja Pythiasta — Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää, vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana — teidän tapanne tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään voittajana — yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku toinen aika ja soveliaampi paikka."
"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.
"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin; "mehän olemme hovin piirissä".
"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.
Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin: "Pysykää alallanne — rauhassa — miekat paljastettu puistossa! Hoi, tänne! — kaitsijat — vartijat — huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle joka suunnalta.
Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa, mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille: "Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen — me tapaamme vielä."
Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra, että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat. Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään kaupungista."
Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen par voye du fait. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.
Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa, se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen. Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden — melkein ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.
Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin (Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin — ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin — pyhäkön etuoikeus, jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana kaikenlaatuisille huimapäille, — vararikkoisille porvareille, hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta. Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta, kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän rettelön sopimiseen jollakin tavoin.
Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.
"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti. "Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta, johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani tahraantunut."
Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä, hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista portaista muistui hänen mieleensä facilis descensus Averni ja sai hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.
Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina, jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe — se oli lakikoululainen nimeltään — oli sitä mieltä, ettei tarvittu paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta, joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä, tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen, vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten, mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille, huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.
"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa, vaikka vain skotlantilaisenkin.
"Minä — minä —" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata asemaansa, — "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".
"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord — ette voi saada parempaa opasta siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen takaan — hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi — te olette tuttavapiirissämme viimeinen, jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."
"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."
"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta — pyydän anteeksi — mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen pinnistyksestä."
"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa", selitti Nigel.
"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord, ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi — siinä määrin on teidän alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."
"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte — olen lyönyt erästä herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".
"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen on arvohenkilö ja suosiossa."
"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel, "mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno, jonka olette nähnyt Beaujeulla."
"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle. Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."
Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa sektiä, jota isoäitini — taivas häntä palkitkoon! — lähetti minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä, miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."
Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta. Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.
"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa Onnetar viholliseni, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."
"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordi
Glenvarloch.
"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa takaperin — ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin — en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan — ja luiskusta, joka teki viisitoista — kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja rouva, kolme — rakinäpärä, viisitoista — ja hemppu, yhdeksäntoista. Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord, minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun hemppua? — hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille portit, joilla vain on markat."
Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt. Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.
"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme — olin viime vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."
"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.
"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme, jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on alsatialaisilla — ymmärtäkää minua oikein — valta suojella tai häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa — kuulkaa — mitä tuo on?"
Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi kaukaisen hurrauksen kohu.
"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä kaupunginosassa — hän palvelee kuutta herraa — neljä niistä asuu eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista, kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja on kaiken kaikkiaan — mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"
Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.
Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.