17. LUKU.
Yhteiskunnan ulkopuolella.
"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja — mainitsen sen pahoitellen — muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen viimeistelyssä."
Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua. Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä suoriutumiseksi.
Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!" hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen, mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on rauhallista."
"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?" kysyi loordi Glenvarloch.
"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."
"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe", vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".
"No niin, — mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny asultaan säännöllisenä — noin."
"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".
"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat, lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja, jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja, ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille, sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."
"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun, "laadultaan itsevaltiutta?"
"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen, "sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston, joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä, pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä, neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."
"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordi
Glenvarloch.
"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja. Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä vastaan."
"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn. Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."
"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi, jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun virkailijana — ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä, samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte alsatialaisena Whitefriarsissa."
He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti lakikoululainen:
"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:
"'In nova fert animus mutatas dicere formas —'
"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä. Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä asuntonanne."
Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten: "Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi, että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."
Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu — mutta hänen kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.
Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan. Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia, ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi ohikulkijoille.
"Semi-reducta Venus", huomautti lakikoululainen viitaten erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen vangitsemiskäskynsäkään."
Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin; näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta, toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä, jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa hyvin tuttu.
"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"
"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."
"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta — tunnen minä sen; se on reilu poika ja vapaa kulkemaan".
He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi sen enemmättä tervehdyksettä.
"Grosso in aere!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä, kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."
"Tahdon esiintyä Grahamena", ilmoitti Nigel. "Se oli äitini sukunimi."
Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta. Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."
Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina, tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin, ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:
"Hei, vanha Simeon-kuningas, se pullon ja pikarin valtias, punaisine neninensä, olvitahroiss' sääryksensä, heippari-rallailei."
Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies. Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.
Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan, olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu, leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä
— — — — "silmä, vilkkua voi höperyydessäkin viekast' ilkkua".
Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen. Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne nähnyt.
Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä näkimellään.
Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän, mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen. Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi alottaa asiansa.
Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään turvaa sieltä.
Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta, eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]
Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:
"Nigel Grahame nimelläni, toivon tänne pääseväni, koska kourihinsa laki mua muualta jo haki; suokaa mulle täältä suoja, jottei nurjan tiedon tuoja löisi kättä olallein virkamahdin paperein: tulen kelpo miesten hoimiin, asevoimiin, älyn toimiin tiedän täällä saavan luottaa, — milloin vouti miestä vuottaa ulkopuolia maailmassa, ain' on turva munkkilassa."
Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä, keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut tovin — ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.
"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen, ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian koko kansan."
"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu pääsemään suojelukseemme."
"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään hänelle mitään kysymyksiä — hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme. Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä vastaan!"
Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan, mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.
Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi, "että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa. Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa olosuhteissa."
Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan mielipiteensä seuraavasti:
"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia, törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen nujerrettaisiinkin, niin — kuolema ja kadotus! — eikö meillä ole aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat lain varassa, — minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."
Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa, jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä hänet on ahdistettu tänne — siitä vain, että hän antoi toiselle selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä. Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".
Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin", hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne, jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto pullistaa kattoa."
Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta, johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:
"Kautta tynnyrin, kalvan
ja tapin ja vyön,
minä henkeni halvan
ja nahkani myön,
jotta oikeutta valvon
munkkilan veikkojen
ja sen naisia palvon
urhona heikkojen."
Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin vanhan tavan mukaisin säkein:
"Sulta olallelyönnin
ja pahnat putkan,
veden, kannikan syönnin
ja lain joka mutkan
kaikk' ansat ma säästän
ja pulmista vaikeista
sinut loihdulla päästän,
viis voudin aikeista.
Olet pukari vapaa,
saat pettää ja huijata,
jos sun parempas tapaa,
saa hän sinut puijata;
käy, reudo ja räivää
kuin viimeistä päivää;
jos heilutat puukkoa
ja tahdot kiistää,
ei hempultas suukkoa
saa kumppanis riistää;
kesät viitatta perkaa
sa ihmisten taskuja,
käytä talvisin verkaa,
juo, polta, puhu kaskuja:
elä lyijypää-nopista
ja merkkaa kortit alta,
jos ei apu lähde opista,
niin auttaa nyrkkivalta;
ja vanno kautta kunnias
ja ole urho suuri —
tää kaikki olkoon osanas,
sen annan sulle juuri."
Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.
Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana. Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku, joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.
Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin, kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.
Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien. Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa. Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle, ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä. Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen. Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä, vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.
Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa vain hetken aikaa.
"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe.
"Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."
Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä. Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa varojensa suhteen — pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia, jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.