22 LUKU.
Vakaa päätös.
Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle luonteelle nöyryyttävä ajatus.
Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia, hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi, nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.
Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua. Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi. Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan. Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa leukapartaa.
Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä aistista tai yhdenmukaisuudesta.
Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa", ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan kartuta haaksenryöstäjän saalista".
Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".
Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle, mitä hän tarvitsi.
Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi, karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä. Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.
"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta, sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.
"Uh, uh, uh — kuka siellä? Hei — uh, uh — kuka siellä? Martha, hoi! — uh, uh — Martha Trapbois — talossa on varkaita, ja ne eivät vastaa mitään — hei, Martha! — varkaita, varkaita — uh, uh, uh!"
Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni — uh, uh — pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.
Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan, joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren röyhelöön ja vannehameeseen, — ei sellaiseen olkapäille valuvaan röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47] kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen toteutetuksi.
Sellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen "mitä haette täältä, sir?" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen tuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa tuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen makuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata, ja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun kalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.
"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta", ilmoitti mistress Martha. "Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja sangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä — ja ylähyllyllä on tulukset — voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte."
"Ei — ei — ei, Martha", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt ylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi sisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen mielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka näytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa. Hänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella kuuli tulen sytyttämisestä. "Ei — ei — ei", huusi hän, ja jokainen kieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; "herrasmies ei saa vaivautua tulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta".
Viime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen tapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle. Se olikin jonkunlainen suojeleva pykälä — hän varjeli itseänsä sillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen tai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan huomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun asianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.
"Häpeä, isä", moitti Martha, "niin ei saa käydä. Master Grahame virittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen laittamaan — kummin päin häntä haluttaa."
"Ei, lapsi — ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei", hoki vanha saituri; "mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani. Ne panevat — uh, uh — vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä lailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja puut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti herrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää — uh, uh — kestää kaiken päivää." Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi, että Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään jatkon — kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja pihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen mukaan kävisi sitä hoitelemassa "korvauksesta".
Martha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva aviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin ja moittivammin: "Häpeä, isä — häpeä!" Sitte kääntyen vieraaseensa hän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: "Master Grahame, on parasta olla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha mies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä — vaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin, muutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen olen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä tai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja turvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei ole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte kunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti, että niitä ei saa täältä."
"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai tuottaa vaivaa", vastasi vieras. "Kuitenkin tarvitsen palvelijaa auttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle sellaisen?"
"Kyllä, kaksikymmentä", vastasi mistress Martha, "jotka sieppaavat kukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne, tasoittaessaan pielustanne".
"Minä rupean itse hänen palvelijakseen", tarjoutui vanhus, jonka ymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt keskustelun tasalle. "Minä harjaan hänen viittansa — uh, uh — ja sidon nauhansa — uh, uh — ja puhdistan kenkänsä — uh — ja juoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti — uh, uh, uh, uh — korvauksesta."
"Hyvästi, sir", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. "Tyttärelle ei voi olla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista. Jos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne."
"En tahdo viipyä hetkeäkään", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä hän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. "Tahtoisin vain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden teolla koitua vaaraa tässä paikassa?"
"Nuori herra", selitti Martha, "vähänpä tunnette Whitefriarsia, kun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on vieras päässyt tänne — ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään, jos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea — päättäkää, voiko linnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko ulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella."
Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat, joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä, tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti: "Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä temppua, Martha — uh, uh — mistään korvauksesta." Martha pitkitti olematta hänestä millänsäkään:
"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."
"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku siitä, taikka lyön sinua, vaimo — rusikoitsen sauvallani valheiden levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi — uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen, "ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä, kohtuullisesta korvauksesta".
"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."
"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."
"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa, olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."
"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman tulennoksensa.
Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi. Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä; kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa Glenvarlochin loordi:
"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää. Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut minut kokemaan palvelijan puutteessa — minua hävettää se. Mutta paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan — taakkani heittämisen muiden kannettavaksi — tehdä minut tähän kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet — yhden ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi — peluri, kun Dalgarno keksi sen juonekseen — alsatialainen, syystä että Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut, se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"
Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo, joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama, nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli osannut aavistaa.
Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla. "Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen pöydälle.
"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette roteva nuori mies".
"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle, sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa — minä olen rehellinen mies, ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."
Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia, joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan, ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään, toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille tuoksua, kuten hän sanoi.
Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi, jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai veisikö Marshalsean vankilaan.
"Marshalseanko?" toisti loordi Glenvarloch; "mitä se tähän kuuluu?"
"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".
Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten, valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen, minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena, vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.
"Minä — minä — minä — vien sen hänelle itse", tarjousi vanha saituri, "puolesta korvauksesta".
Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.
"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi, "oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"
"Minä — minä — tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin", vastasi vanhus, "ja — voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne, mistään korvauksesta".
"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.
"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy — apuvaimo — hoi, tytär — vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset — ovi on jätetty säppiin!"
Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan muistutellut mieleensä.