23. LUKU.
Häiritseviä vieraita.
Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.
Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu — ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita — kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani — poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne — kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat — ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette — muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta caracco, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu — tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"
"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".
"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."
"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo — uh, uh, uh —"
"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."
"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! — uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit — mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan — uh, uh — mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."
"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"
Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."
"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."
"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.
"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa — meillä on välttävän hyvä kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."
"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin kun mieleni tekee sitä nauttia".
"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää otteen keilasilla?"
"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori aatelismies.
"Tai hyppäyttää kirppua — juoksuttaa etanaa — soudattaa venoa, hä?"
"Ei — en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.
Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä — anna mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."
Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan, otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa, katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä. Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"
"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.
"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme sonnin usutusta — lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"
"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä", ilmoitti Nigel.
"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se kiusaus."
"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette piammiten luiki alas portaita."
"Paiskata minut ikkunasta? — kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni. "Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä? Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista vatkulia — hänen on kuoltava!"
"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo vieras, suvaitkaa kapteenia — hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon Hektor, suvaitse vierastani — varmastikin hän on oikea Akilles — uh — uh."
Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä huotrassa vasemmassa kädessään.
"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle? Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota mokoma julkea pelkuri alas portaita."
Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö, sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle, jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"
Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi, vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti, nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni häiritsemättömään yksinäisyyteen."
"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."
Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.
"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän — tiedän — uh — mutta minä puijaan hänet — tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät — niin, niin — minulla on omat metkuni — uh — uh".
"Sinäkö hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."
"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja — vähän ja pinnistettyjä".
"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua — ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"
"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."
"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."
"Tytär! — hei, vaimo — no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo — mene kamariin — vedä teljet eteen ja vitjat — pidä visusti silmällä ovea — älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo — niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."
Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.
"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen turvallisuudestaan".
"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä. Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä, joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."
"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta maasta".
"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"
"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".
"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat voivat luottaa sellaisiin."
"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordi
Glenvarloch.
"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin sanoen hän poistui huoneesta.
Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta mielialaansa.
Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen häätävän häneltä yksinäisyyden.
Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.
"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.
"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.
"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."
"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".
Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green — Niggle Green — Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"
Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.
"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.
Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.
"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.
"Sitten on aika alkaa — on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla — mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka — hm — niin, nuoret miehet ovat nirsuja — sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."
Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani, mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman vierailun kunnian?"
"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä — minä en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt kuhniikin — tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen, ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa sillaikaa tuota koiraani — silmätkää Belzebubia päin naamaa ja sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa — se ei ole eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."
Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia, mitä hän olisi sietänyt suopeasti.
Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin: hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein tarkoitusperä oli jo suoritettu.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään istuimensa likemmäksi.
"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta häikäilemätön herttua pitkitti:
"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord — ja nyt annan teille sen arvonimen tosissani — jos muistutan teille, että seurusteluamme voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."
"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".
"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua. "Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."
"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.
"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi Glenvarloch, josta koko maailma puhuu — skotlantilainen teikari, joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti — älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan — ihmiset sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, — niin, vaikkapa ihan puistossa — älkää kiihtykö, mylord."
"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa — ja jos tosiaan arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä sietämään julkean tuttavallista sävyänne."
"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän kunniaa vai kiusaa."
"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch. "Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo tänään."
"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia, niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia! Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata voittoon."
"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän", huomautti Nigel.
"Mitä lempoa — peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa! Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."
"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää paljoakaan aikaa teidän varallenne".
"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä, ja suosikin suosikki —"
"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki on totta, niin mikä on seurauksena?"
"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli, rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne hänen apurinsa neuvottomaksi ja —"
"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se saatavissa aikaan?"
"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys — sullomalla vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja — hedelmöittämällä vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja —"
"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle, isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan hillitsemään naurunhaluaan.
"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan, sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin, koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."
"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua, tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne huomenna?"
"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa — hän tähtää korkeammalle ja on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja — mikä tärkeämpää — että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla, niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta, salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin — tietysti vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."
"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"
"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".
"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen, ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat vastaan suosittamanne morsiamen?"
"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa — ajatelkaa, viisikymmentätuhatta puntaa — tekee naisen tervetulleemmaksi kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."
"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa kunnialliseen perheeseen".
"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko heimonne vastapainoksi".
"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa", vastasi Nigel.
"Ei hiventäkään — ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua. "Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."
"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel. "Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan, jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."
"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?" kysyi herttua Hildebrod.
"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä vieraskäynneillä."
"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys hallitsijallenne holhuusta?"
"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän vastikään sanoitte viisituhatta."
"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti, niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen, että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."
Ja herttua Hildebrod jätti hyvästi.
24. luku.
Tihutyö.
Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen. Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä dummalafong, mikä merkitsee ahmittavaksi annettua — kaikille yhteistä saalista.
Nigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin mokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen heti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta. Mutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa vain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan, valitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi kääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja äkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen olivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan puheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet hänet päättämään menettelytavakseen.
Siinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei master Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen pistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän oli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia kuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat yleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä tahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa rohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu tarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten epävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen kömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa täydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta, kun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen nenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata vasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen takaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta koputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan paljastetuin miekoin.
Hänen vanha isäntänsä sieltä tuli ilmoittamaan hänelle monin kyyristelevin kumarruksin, että kamarin vuokrana oli kruunu päivässä ja että se Whitefriarsin tapojen mukaan oli aina maksettava ennakolta, vaikka hän ei koskaan epäröinyt jättää rahaa viikoksi tai pariksi taikka kuukaudeksikin sellaisen kunnioitettavan vieraan kuin master Grahamen haltuun, kunhan koroksi suoritettiin joku kohtuullinen korvaus. Nigel suoriutui vanhan höperön tungettelusta heittämällä pöytään kaksi kultarahaa, pyytäen saada käyttää nykyistä huonettansa kahdeksan päivää, mutta lisäten kuitenkin, että hän ei arvellut viipyvänsä niin pitkää aikaa.
Säihkyvin silmin ja vapisevin käsin kouraisi saituri rahat. Tavattomasti mielissään punnitsi hän kolikoita kuihtuneen sormensa kärjellä, mutta alkoi melkein heti osoittaa, että kullan omistaminenkin kykenee vain hetkiseksi tyydyttämään sydäntä, joka kuitenkin mitä kiihkeimmin himoitsee sitä. Ensiksikin saattoivat kolikot olla vajapainoisia. Hätäisesti otti hän povestaan pienen vaa'an ja punnitsi ne, ensin yhdessä ja sitten erikseen. Hän hymyili riemuissaan, kun näki niiden saavuttavan oikean tasapainon — se seikka saattoi lisätä hänen voittoaan, jos piti paikkansa yleinen huhu, että Alsatiassa oli vähän liikkeellä täysipainoisia kultarahoja ja ettei yksikään lähtenyt pyhäköstä siinä kunnossa.
Toinen pelko häiritsi sitte vanhan saiturin mielihyvää. Hän oli juuri kyennyt tajuamaan, että Nigel aikoi muuttaa munkkilasta ennen sen ajan päättymistä, josta hän oli tallettanut vuokramaksun. Kenties hän siis odotti saavansa osan suorituksestaan takaisin, ja sellainen saamansa peräyttäminen soveltui vanhan herran mielialaan kaikkein vähimmin. Hän alkoi oletuksensa varalle ladella estelyitä tästä aiheesta, luetella erinäisiä syitä, minkä vuoksi kerran huoneenvuokraan määrätystä rahasta ei voitu osaakaan maksaa millään ehdolla takaisin isännän kärsimättä siitä suurta haittaa. Malttamattomaksi käyden tokaisi Nigel hänelle, että rahat olivat ehdottomasti isännän, hänen ollenkaan tahtomattansa periä siitä mitään takaisin — hän vain pyysi vastikkeeksi vapautta saada oleskella yksinään siinä huoneessa, josta hän oli suorittanut maksun. Vanhalla Trapboisilla oli vielä kielellään paljon sellaista lepertelyä, jolla hän oli aikoinaan jouduttanut monen nuoren tuhlarin häviötä. Hän innostui nyt kiittelemään uuden vieraansa ylvästä ja anteliasta esiintymistä, kunnes Nigel kärsimättömänä tarttui vanhusta käteen ja varovasti, mutta vastustamattomasti talutti hänet kamarin ovelle. Siitä hän työnsi isäntänsä ulos, mutta niin säädyllisesti ja kohtuullisesti käyttäen voimakkuuttaan, että se toimenpide ei tuntunut ollenkaan häpäisevältä. Pannen oven lukkoon alkoi hän nyt menetellä pistooliensa suhteen kuten äsken miekkansa, huolellisesti tutkien piitä ja hanoja sekä tarkastaen, missä kunnossa hänen vähäiset ampumavaransa olivat.
Tässä toimessa hänet toistamiseen keskeytti koputus ovelta. Hän huusi pyrkijää tulemaan sisälle, ollen varma siitä, että Lowestoffen asiamies oli viimeinkin saapunut. Mutta tulija olikin vanhan Trapboisin juro tytär, joka jupisi jotakin isänsä erehdyksestä ja laski pöydälle toisen Nigelin maksamista kultakolikoista, sanoen yhden kultarahan riittävän täydeksi suoritukseksi hänen määräämästänsä ajasta. Nigel vastasi maksaneensa rahat ja olevansa haluton ottamaan mitään takaisin.
"Tehkää sen suhteen sitte miten tahdotte", vastasi hänen emäntänsä, "sillä tuossa se on ja pysyy minun osaltani. Jos olette niin hupsu, että maksatte enemmän kuin on järjellistä, niin ei isäni saa olla sellainen heittiö, että ottaa vastaan."
"Mutta isänne, mistress", intti Nigel, "isänne sanoi minulle —"
"Äh, isäni, isäni", keskeytti toinen, "hän hoiti näitä asioita silloin kun kykeni. Minä hoidan niitä nyt, ja se saattaa ajan mittaan olla parempi meille molemmille."
Hän katsoi sitte pöydälle ja huomasi aseet.
"Teillä on aseita, näen", sanoi hän. "Osaatteko käyttää niitä?"
"Kyllä pitäisi, mistress", vastasi Nigel, "sillä se on ollut toimenani".
"Te olette siis soturi?" tiedusti toinen.
"En vielä sen pitemmälle kuin jokainen maani herrasmies on soturi."
"Niin, se on teidän kunnia-asianne — leikata köyhien kurkkuja — kelpo herrasmiehen tehtävä niille, joiden pitäisi suojella heitä!"
"Minä en ole mikään kurkunleikkaaja, mistress", oikaisi Nigel, "vaan kannan aseita puolustaakseni itseäni ja maatani, jos tulee tarvis".
"Kaunista puhetta kyllä", vastasi Martha, "mutta teidän kerrotaan olevan yhtä kerkeä kuin muutkin kurjiin kiistoihin, joissa ei teidän eikä maanne turvallisuus ole uhattuna, ja vakuutetaanpa, että jollei niin olisi asian laita, ette te tänään olisi pyhäkössä".
"Mistress", selitteli Nigel, "näkisin turhaa vaivaa, jos yrittäisin saada teidät käsittämään, että miehen kunnia, joka on tai jonka pitäisi olla hänelle henkeänsä kalliimpi, saattaa usein vaatia ja pakoittaa meitä vaarantamaan henkemme tai muiden hengen aiheesta, joka muutoin näyttäisi vähäpätöiseltä".
"Jumalan lait eivät sano mitään sellaisesta", muistutti nainen. "Olen vain lukenut Sanasta, että sinun ei pidä tappaman. Mutta minulla ei ole aikaa eikä halua saarnata teille — täällä saatte tappelua kylliksenne, jos tekee mielenne, ja hyvä on, jos ette saa sitä silloin kun olette vähimmin valmistautunut. Hyvästi nyt — apuvaimo toimittaa määräyksenne ateriain suhteen."
Hän läksi huoneesta juuri kun Nigel yltyneenä siitä, että hän omaksui ylvään arvostelun ja moitteen sävyn, oli ryhtymäisillään niin liikanaiseen väittelyyn kuin todistelemaan kunnian vaatimuksia vanhan panttilainaajan tyttärelle. Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan hupsuutta, johon puhdistautumisen into oli ollut vähällä jouduttaa hänet.
Loordi Glenvarloch turvautui sitte vanhaan apuvaimo Deboraan, saaden hänen välityksellään välttävän päivällisen. Ainoana haittana oli hourupään isännän melkein väkinäinen tunkeutuminen itsepintaisesti antamaan apuansa pöydän kattamisessa. Nigelin oli hiukan työläs estää häntä siirtämästä pois hänen aseitaan ja muutamia papereitaan pieneltä pöydältä, jonka ääressä hän oli istunut, ja ainoastaan jyrkkä ja ehdoton käsky sai ukon pakoitetuksi käyttämään toista pöytää kattamiseen, vaikka huoneessa oli kaksi.
Saatuaan ukon viimein luopumaan aikomuksestaan huomasi hän vanhan höperön katseiden pysyvän yhä jännittyneesti kiintyneinä pikku pöytään, jolla hänen miekkansa ja pistoolinsa olivat. Kaikissa pikku hommissaankin, joita äijä näytti olevan palvelevaisen halukas toimittamaan vieraansa hyväksi, käytti hän jokaista tilaisuutta vilkuakseen noita mielenkiintonsa esineitä kohti ja lähestyäkseen niitä. Kun Trapbois viimein luuli kokonaan välttäneensä vieraansa huomion, havaitsi Nigel säröisestä kuvastimesta, jonka kavallusta vanhus ei ollut ottanut lukuun, hänen todella ojentavan kätensä pöytään päin. Hän katsoi tarpeettomaksi kursailla sen enempää, vaan ärjäisi isännälle, että hän ei sallinut kenenkään koskea aseisiinsa, ja käski hänen lähteä huoneesta. Vanhus alotti jotakin surkeata puolustelun tapaista, jossa Nigel selvästi eroitti ainoastaan usein uudistuvan korvauksen ja joka ei hänestä näyttänyt kaipaavan mitään muuta vastausta kuin toistetun käskyn poistua huoneesta pahempien seurausten uhalla.
Loordi Glenvarlochia palveleva vanha Hebe kävi hänen puolelleen vielä elähtäneemmän Ganymedeksen tunkeilua vastaan ja vaati ukko Trapboisia heti poistumaan huoneesta, uhaten häntä emäntänsä pahastuksella, jos hän viipyi kauvemmin. Vanhus näytti olevan enemmän hamehallinnon kuin minkään muun taivutettavissa, sillä apuvaimon uhkaus tehosi häneen paremmin kuin Nigelin peloittavampi närkästys. Hän peräytyi nurkuen ja mutisten, ja loordi Glenvarloch kuuli hänen telkeävän käytävän likeisemmästä päästä ison oven, joka eroitti laajan rakennuksen muut osat skotlantilaisen asumasta kamarista; tähän oli pääsy isojen portaiden päästä avautuvalta siltamalta.
Nigel katsoi telkien ja salpojen huolellisen kirskunan, kun Trapboisin vapiseva käsi veti ne yksitellen paikoilleen, enteeksi siitä, että ukko ei enää aikonut käydä hänen luonansa illan mittaan, ja hän oli sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että oli vihdoinkin jäämässä häiritsemättömään yksinäisyyteen.
Vanha vaimo kysyi, oliko mitään muuta tehtävissä hänen mukavuudekseen, ja tähän asti olikin tosiaan näyttänyt siltä kuin olisi palvelemisen mieluisuus tai oikeammin hänen odottamansa palkkio nuorruttanut hänen toimeliaisuuttaan. Nigel halusi kynttilöitä, tulennoksen sytytettäväksi kamariinsa ja muutamia kalikkakimppuja asetettavaksi sen viereen, jotta hän voisi pitää sitä vireillä, sillä häntä alkoi vilustuttaa talon kostea ja alava asema Thamesin lähellä. Mutta apuvaimon ollessa asiallaan alkoi hän ajatella, miten viettäisi pitkän yksinäisen illan, joka hänellä oli edessään.
Omat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati itsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä vähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle tolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja vaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt laajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä juuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän nyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu todelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden kalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä, jotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan todellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti erimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja laski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat torveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä saada kirjan — millaisen hyvänsä — illan kuluksi, ja ilmoitti vastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin nuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia) raamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä Järjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun oppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä huvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo tarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; "se kelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet suovat hänelle sen verran aikaa".
Nigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli tähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen nelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä herttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt viinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä sen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön vierasta.
Nigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen lasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska neste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion vakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin innokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät. Sitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen asentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli aterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään siten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin hänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli kyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.
Sisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin omiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli "Jumalan kosto murhasta", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen kirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla nimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen painama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa, niin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.
Nigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti paria muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta, mutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta, mutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun hän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran kuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut pitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää kuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa vastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta kohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja ikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut syrjään.
Teos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin ensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä kuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä sitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion heräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja hirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että inhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa tai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän temppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita tiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut ilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat paljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa. Alkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon — maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli lämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta hänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä keuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan. Toisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt omatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa kertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu saattoi haastaa kostoa.
Oli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen takanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus liehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi katsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen luettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan juurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran taikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin verettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun vanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää kohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä aavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti jalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen vanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa näin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä hämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen luopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle joutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan vaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään käyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys seinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti olevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä läheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä ottaa sitä hänen kädestäänkin.
"Hävetkää", hän sanoi, "siinä miekkoinenne runsaasti kahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen herrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!"
"Peräytykää", käski Nigel. "En tarkoita mitään pahaa isällenne — mutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken päivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä."
"Aseittenne!" toisti tytär. "Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin asevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon verraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli liian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa."
Niin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle jääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia niin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt niin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan käyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa kamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän koroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:
"Se on minun — se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi — ennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!"
"Se on tosiaankin hänen, mistress", huomautti Nigel, "ja minä pyydän teitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää kamarini rauhassa".
"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne", vastasi neitonen, vastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä kävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet saaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha koira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu laskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon taakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot vedettiin erilleen.
"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna", huomautti tytär Nigelille, puhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja saannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. "Tänä yönä pidän häntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa."
Nämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli vielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus ei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen poistuttuaan.
Nigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista eikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia aatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä hartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän olevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa tapauksissa yleisiä apukeinoja — laskeskeli yhdestä tuhanteen, kunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes silmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien kylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien luskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.
Mutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti hätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus. Hän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten olevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä uudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon varmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti etäiseltä ja tukahtuneelta.
Nigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja pistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli kiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat kaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki tehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli kiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä salakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan työläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen toistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.
Hän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen opastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan. Laskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän kuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa. "Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan — vaienna hänet — iske pää mäsäksi!" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein voipuneena, "murhaa" ja "apua". Portaiden juurella oli pieni ovi, joka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle — viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja paljastettu miekka kainalossa.
Kaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan Trapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä epätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan ja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan maksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison kääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään häntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen lähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten ahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti valjuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa ja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa, hyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi toisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte kynttilää.
"Keittiössä palaa kynttilä", vastasi Martha Trapbois maltillisempana kuin olisi voinut odottaa. "Seis, te ette tunne tietä; minä haen sen itse. Voi, isäni — isä-parkani! Tiesin tähän tultavan — ja yksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat murhanneet hänet!"