25. LUKU.
Turvaton.
Kamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat kuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja vimmastuksen kaikesta hurjuudesta — mutta viimeksimainittu tunne oli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt henkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli punannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli heittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen kovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti nostaa ruumista huudahtaen: "Hänessä voi vielä olla henkeä!" Nigel tuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen ikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä kuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.
"Älkää peljätkö", hän huudahti, "älkää peljätkö; ne ovat kehnoja raukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla olisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman apua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään tälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut — kuollut!"
Hänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä ruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli ilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut. Nigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär, osoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan olla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen — jonkunlaisen huivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että ensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.
Hän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi Glenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä, siinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa. Tyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita, kohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen vuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi hänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin avain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään niin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä vaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin epätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön hänen suoranaiseen toimeentuloonsa.
"Turhaa kaikki — turhaa kaikki", huokasi tytär herjeten hyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli ehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan. "Ei auta mikään — hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja nyt sen näen!"
Hän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen ne uudestaan permantoon huudahtaen: "Kirottuja olkaa te molemmat, sillä te olette tämän turman aiheuttajat!"
Nigel olisi puhunut — muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti ryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen oman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta, mutta toinen keskeytti hänet tuimasti.
"Olkaa vaiti", hän sanoi, "olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman sydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä tämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon", kertasi hän yhä ankarammin; "voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?"
Niin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen murheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman asemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa — rosvo saattoi palata — tällä oli luultavasti muitakin apureita kuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan mutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten välttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.
"Olette oikeassa", myönsi toinen hieman halveksivasti, "ja olettekin uskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää. Menkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne — jättäkää minut kohtalooni."
Pysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan huoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja palasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän pimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista käänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.
Takaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin patsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle, peitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut kummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle levollisesti: "Valitukseni on vaikerrettu — mennyttä on murheeni — ainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita. Mutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän avuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut vuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa maan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt edistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille — siellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä — kutsukaa hänet tänne — hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni palkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi viivyttelette? — menkää heti."
"Menisin kyllä", selitti Nigel, "mutta minua peloittaa jättää teitä yksiksenne; rosvot saattavat palata, ja —"
"Totta, aivan totta", vastasi Martha, "hän saattaa palata, ja vaikka minä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän saada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää tämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä — puolustakaa henkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen teistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua."
Nigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä, ja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta, mutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta Hildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin kuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten hänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen oli neuvonut.
Tuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista jäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään olleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin aikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja toinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja tahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta, vaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti vavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden jäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien läsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa vielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien katseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen kanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen yönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja raapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja toisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita ja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut. Käydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä torjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään hänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti häntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi katua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä, näköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa Hildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja, ei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan, Whitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.
Kummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön pahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle näyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön jälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä liukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi supatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän aivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he unissakävelijöiltä.
Vanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut tynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui riittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti suuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen toimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin hänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa tilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti ja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä huoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun hän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan hänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt vanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän hyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat noettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin kamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan ennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta kuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken vieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.
Loordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet sen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki Hildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle ikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta kuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä ikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla Trapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija merkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli huoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli puettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille tuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen haavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa olisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet harjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai tutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden kuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota, ja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään kaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin oven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen onnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla kuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän erityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.
"Ettekö te epäile ketään?" vastasi Martha katsoen häneen tiukasti.
"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä, teidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä."
"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä, ketä tarkoitan?"
"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun sanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies vaihtamaan asuansa usein."
"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle", esitti Martha, "ja otattakaa hänet kiinni".
"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen korkeamman vallan kanssa", vastasi tuomari.
"Te soisitte hänen pääsevän pakoon", väitti toinen tähystäen häntä ankarasti.
"Kautta pikarin ja piiraan", vakuutti Hildebrod, "jos asia minusta riippuisi, niin se nyrhivä kurkunleikkaaja killuisi yhtä korkealla kuin ikinä Haman — mutta antakaa minun ottaa oma aikani. Hänellä on ystäviä meidän joukossamme, sen tiedätte hyvin — ja kaikki, joiden pitäisi auttaa minua, ovat päissään kuin pelimannit."
"Minä tahdon kostoa, — minun täytyy saada se", sanoi Martha, "ja varokaa leikittelemästä minun kanssani".
"Leikittelemästäkö! Mieluummin leikkisin ärsytetyn naaraskarhun kanssa. Sanon teille, mistress, olkaa vain kärsivällinen, kyllä me hänet nappaamme. Minä tiedän kaikki hänen tyyssijansa, eikä hän voi pitkää aikaa pidättyä niistä; ja minä toimitan kaikki loukut vireeseen häntä varten. Te ette voi jäädä oikeuden puutteeseen, mistress, sillä teillä on keinot sen saamiseen."
"Niistä keinoista saavat osuutensa ne, jotka auttavat minua kostossani", lupasi Martha.
"Kylliksi sanottu", arveli Hildebrod. "Ja nyt kehoitan teitä lähtemään meille ja nauttimaan jotakin kuumaa — kolkoksi käy teille täällä yksinänne."
"Lähetän noutamaan vanhaa apuvaimoamme", vastasi Martha, "ja sitäpaitsi asuu täällä tämä vieras herrasmies".
"Hm, hm — vieras herrasmies!" virkkoi Hildebrod, vetäen Nigelin hiukan syrjään. "Luullakseni on kapteeni luonut vieraan herrasmiehen onnen, tehdessään rohkean hyökkäyksen omansa tavoittamiseksi. Voin sanoa teidän arvoisuudellenne — ylhäisyydeksihän en saa teitä puhutella — että satunnainen vihjaukseni teille tänään antamastani suosituksesta luullakseni pani tuon rasvaisen nahka- ja rautaroiston valttaamaan näin karkeasti. Sen parempi teille — saatte rahat ilman appi-ukkoa. Toivoakseni täytätte välipuheen?"
"Oli paha, että sanoitte kellekään mitään niin järjettömästä suunnitelmasta", moitti Nigel.
"Vai järjettömästä! Mitä, luuletteko, että hän ei huoli teistä? Ottakaa hänet kyyneleissään, mies — ottakaa kyyneleissään. Antakaa minun kuulla itsestänne huomenna. Hyvää yötä, hyvää yötä — nyökkäys on yhtä hyvä kuin työkkäys. Minun täytyy ryhtyä sinetitsemään ja lukitsemaan viran puolesta. Mutta tämä julma työhän on haihduttanut kaikki mielestäni — täällä on mr. Lowestoffen lähettämä mies tiedustanut teitä. Koska hän vakuutti asiaansa tuiki kiireelliseksi, niin senaatti pani hänet juomaan vain pari mitallista, ja hän oli tulossa kolkuttamaan kortteeriinne, kun tämä häly nousi. Hei, ystävä, tuossa on master Nigel Grahame."
Vihreään nukkasametti-nuttuun puettu laattahihainen nuori mies, joka näytti soutajalta, lähestyi Nigeliä ja viittasi hänet syrjään, herttua Hildebrodin hyöriessä paikasta toiseen harjoittamassa virkavaltaansa ja pitämässä silmällä ikkunain ummistamista ja huoneen ovien sulkemista. Lowestoffen sanansaattajan viestit eivät olleet aivan hauskoja, hänen kohteliaasti supattaessaan niitä Nigelille. Master Lowestoffe nimittäin rukoili häntä pitämään huolta turvallisuudestaan heti poistumalla Whitefriarsista, sillä loordi ylituomari oli julistanut vangitsemiskäskyn hänen kiinniottamisekseen, ja se aiottiin panna täytäntöön aamulla, käyttäen apuna muskettisotureita sellaisena joukkona, että alsatialaiset eivät rohkenisi sitä vastustaa, jos haluaisivatkin.
"Ja niinpä, hyvä herra", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, "on sovittu, että veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden edessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne verikoirilta, niin se käy kyllä laatuun".
"Miksei master Lowestoffe kirjoittanut minulle?" kysyi Nigel.
"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän tekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi."
"Lähettikö hän minulle mitään tunnusta?" tiedusti Nigel.
"Tunnustako! Kyllä, oikein — pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä unehuttanut", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä ja virkkoi sitte: "Niin, jo sainkin kiinni — teidän piti uskoa minua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä lailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin kuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin kaksitoista-airoinen saima?"
"Tiedättekö, missä kuningas on tällähaavaa?" tokaisi loordi
Glenvarloch.
"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten niinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä vain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen aikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne kaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi."
"No", vastasi Nigel, "minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä tänne kantamaan tamineitani".
"Kyllä, kyllä, master", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen herttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa peräytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä ja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä ojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana: "Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne jänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa."
Syvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi suositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan joutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä kuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti sen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin ja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi pääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään heistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui hievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina, silmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen asemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan yritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan, saadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja valveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte tekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen olevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti haluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta ilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan työläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti häntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. "Te saatatte tarkoittaa hyvää", hän sanoi, "mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole ystäviä".
"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva", puolustausi Nigel, "mutta kun aion juuri lähteä munkkilasta —"
Toinen keskeytti hänet.
"Aiotte lähteä munkkilasta? Minä tulen mukaan."
"Tekö mukaan!" huudahti loordi Glenvarloch.
"Niin", vastasi toinen, "kyllä minä taivutan isäni jättämään tämän murhaluolan". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan nyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi sitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli tavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.
Järkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch lähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen apua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella kädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan kyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt häntä niin väkivaltaisesti.
"Älkää jättäkö minua", hän pyysi, "älkää jättäkö minua, älkääkä kutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi nytkään", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien silmiänsä esiliinalla, "en nytkään — mutta — mutta hän rakasti minua, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla sillä tavoin, ja moisissa käsissä!"
Ja taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka korkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella, voivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella. Vihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa yksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden väkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen uudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään kaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista. Mutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin ehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi kokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan pudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti oman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti hänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen mieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti päättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle tai säälille.
"Ei ole minulla tapana olla tällaisena", puolusteli hän yhä, "mutta — mutta — luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden olentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla jonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän kamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai myöhemmin — mutta te olette pelastanut minut elämään, ja teidän velvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi."
"Jos vain osoitatte minulle, miten se käy päinsä", vastasi Nigel.
"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten — viekää minut matkassanne", esitti turvaton. "Omin ponnistuksin en ikinä pelastu tästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta."
"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?" pahoitteli Nigel. "Oma tieni, jolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään. Mutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin voisitte turvautua johonkuhun ystävään."
"Ystäväänkö!" huudahti toinen. "Ei ole minulla ainoatakaan — ne ovat aikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi tervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä eron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä nyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä — häneltä" — häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi, jatkaen lujasti — "häneltä, joka makaa tuolla. Minulla ei ole yhtään ystävää." Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä kuin jotakin muistaen: "Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä, millä voi ostaa montakin — minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä että kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää sitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava tuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen — tarkoitan makuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan alla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on kohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen — painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa avaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne nostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun. Tuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista on, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa."
"Mutta nuo ihmiset ovat lukinneet välioven", muistutti Nigel.
"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen", vastasi toinen. "Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja te voitte mennä sitä tietä."
Loordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun valaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta saamaansa tehtävään.
"Te pelkäätte?" huomautti mistress Martha. "Siihen ei ole mitään syytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon. Rohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse — ettehän tunne joustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava."
"Ei hätää, ei hätää", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen antamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui vastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista niille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään pelkästään vaarallista. "Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta mitä teihin tulee, niin teidän ei sovi — te ette voi lähteä tuonne."
"Minä voin — ja tahdon", vakuutti toinen. "Olen tyyntynyt. Sen saatte nähdä." Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti vakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. "Olisinko kyennyt tuohon", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli äsken epätoivoissaan tuijotellut, "jolleivät sydämeni ja käteni olisi olleet vakaat?"
Hän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin kamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten päättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden juurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen, mutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan makuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus lähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä eloonjääneen herättämään huolestukseen.
Martha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään isänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen, epäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen tunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain aivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli levännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja rukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa ilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu ja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle ja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen synneilleen.
Täytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin tulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät he Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta, jolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison rautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen rautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että Nigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä yksinään, niin voimakas kuin hän olikin.
Heidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi taakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten saatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen kurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti olisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi voinut mikään maallinen häiritä.
Tytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään hurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski kätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut — piteli hänen huulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt — suuteli sitte hartaan kunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi kuihtunutta kättä.
"Soisin sinun kuulevan minua, isä", virkkoi hän. "Tahtoisin viihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit enimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi kostetuksi."
Hän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai enää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes he olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin makuuhuoneeseen. "Sen on kuljettava teidän tavaroinanne", hän sanoi. "Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu."
Hän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch alas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun ympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin rastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen sisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi renttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan, arvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen odottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin yön tapausten uuvuttama.