33. LUKU.
Kuningas tuomarina.
Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.
"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä niinkuin orja huvinäytelmässä: quid de symbolo? Siitä huolimatta on oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."
"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun johdosta."
"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie — tarkoitan Buckinghamin herttua", vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin quoad hominem, siihen henkilöön nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin mitä rikollisin quoad locum, kun ottaa lukuun paikan, missä se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei inter parietes ecclesiae. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme, jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi. On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa puukkoja ihan eteishuoneessamme."
"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi, "on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."
"Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule", vastasi kuningas; "ja tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on historiassa nimityksenään Tyrannos, mikä ei kreikaksi merkitse kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä Basileis — niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti taitavilla työläisillä itselleen hörhön — tiedättekö, mikä se on, loordi piispa?"
"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.
"Mitä pentelettä, mies — pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi kiroamisestani — mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta luovuttuaan — joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä ei ole väliä — olen rakennuttanut tuollaisen hörhön Towerin valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen, loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista, ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."
Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.
"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä sattuneen rähäkän — en pääse puistatuksista ennen kuin saan kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi, joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat? — harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui meidän epäilyksiimme anguis in herba, ja me teimme hänelle suoran kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa, että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie — sillä epäilenpä, tokko sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie, mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle anteeksi, mies — ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle anteeksi — sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa, joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi Glenvarlochille."
"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen saavutitte".
"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".
"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään — kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi, Steenie — varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy antaa sille vanhalle järsijälle bos in linguam — jotakin suun tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle, ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat, toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."
Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan, valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" — hän hypisteli ahkerasti pukunsa ruusukkeita ja nauhoja — "näet meidän myöntäneen omasta luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies, Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No, mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"
"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.
"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella asiasta?"
"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.
"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme, ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet. Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin tähdellistä."
George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"
Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja — menehän. Sinä olet viisas mies — sovita se omalla tavallasi — mutta älä unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.
"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette — ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja kuomaltanne?"
"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen — vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".
"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt, mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."