34. LUKU.
Juonia.
Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen, kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan, voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta. Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia, ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon mukaan.
Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään lain esittämää pääsyaukkoa — ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia — ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta. Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani — totta kyllä — muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin. Olen iloissani siitä — minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän tietää salaisuuksistani liian monta — minä liian monta hänen. Mutta ei — ei — ei — minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä on kello?"
"Juuri löi yksitoista, sir."
"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt tehdä — menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja — mikä pahempi — hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt epävarmaksi siitä asti kun — huh! — mikä sai sen juuri nyt mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni — jos ihmiset näkisivät minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."
Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua." Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.
"Minä — minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä tarkoitatte, sir".
"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen todistajiksi."
"Minä — minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on mennyt umpeen".
"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette häkäytä meitä — kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".
"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew, "tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".
"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan, jokaisessa kolmesataa keltasirkkua — me olemme todistamassa maksutarjouksen laillisuutta."
"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi Dalgarnoa — tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."
Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra, mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat. Tuossa ne ovat — ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran, että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa — sen olen oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman vertaa, master Skurliewhitter."
"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi vastustaa pakoitusta".
"Ei uhkauksia — ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe; "pieni ystävällinen neuvo vain — älä unohda, kunnon Andrew, että minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".
Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.
"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä en vaatinut punnitsemista enkä laskemista — olen ollut höyli — jos on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."
"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi aterioimaan, tiedät minne."
"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne, hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä te sen haluatte".
"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.
"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja —"
"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku kekkerit."
Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.
"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.
"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.
"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö — tahdon tietää, vieläkö palvelet
Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.
"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies arvokkaasti.
"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin — kuulehan — kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi — saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla — hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."
"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".
Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:
"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne — jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni — sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."
Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.
Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.
"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta? — eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää, turbatae Palladis arma, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"
"Mylord, minua ilahuttaa — mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.
"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus — jos sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista kannattelevani vain omaani, heittiö — hänen poskissaan on liian vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No, minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan — kulta saa sen kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa. Niin, koston — ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"
Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne on häneltä riistänyt. Paperit — paperit, tolvana! Huomenna lähden Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."
"Mylord, ne — ne Glenvarlochin kiinnekirjat — niitä — niitä ei minulla ole."
"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni, älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."
"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein mielin. "Se kulta on omanne. Se on — se on —"
"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno. "Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että se repesi irti uumatakista.
"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"
"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."
"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."
"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun — lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"
Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.
"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin — ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."
"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"
"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa — muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan — hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."
Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.
Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle — se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.
Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin, mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.
"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen suojakseen.
"Enpä muukaan", vastasi tulija.
"Sä pergamenttipoika, mustetolpon ja juttusalkun juuress' syntynyt, taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks, veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi — mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"
"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä, kapteeni — taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."
"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."
"Teillä oli jo varat — saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne joutuneet?"
"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne — teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki. Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."
"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää", sanoi kirjuri.
"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."
"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte häneltä hengen."
"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä, Skurliewhitter — sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko, että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:
"'Ja kolme on meitä reilua poikaa, ja elämä on meitillä hauskaa, ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä sätkimme jotta se nauskaa.'"
"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."
"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista riittää ensi hätään."
"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."
"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee suurtakaan eroa meidän keskemme".
"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan, joutumattani kiinnioton vaaraan."
"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.
"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin huomenna".
"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän pohjoiseen tuollaisin aartein?"
"Hänellä on hyvä saattue", lisäsi kirjuri; "mutta kuitenkin —"
"Mutta kuitenkin — mitä?" tiedusti rosvo.
"Ei, en tarkoittanut mitään", peruutti kirjuri.
"Tarkoitit vainkin — sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta", väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin harjoitettu luppakorva."
"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."
"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!"
"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, — "lepäävänsä tovin Camletin kaivannolla".
"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!" ihastui kapteeni.
"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri. "Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista hyvyyttä."
"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan tulla. Hänellä on vielä se sama paashi — se Lutin — se viksari? No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan ravintolasta. Annas olla — Musta Feltham ja Dick Shakebag — me tarvitsemme neljännen — mieleni tekee olla varma, ja saaliissa on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi. No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty — jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin ympärilleen hän meni matkoihinsa.
Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää verta — lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä kertaa ei vika ollut minun — ei ollenkaan — ja minä saan kaiken hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee — kuten on luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa — silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa — turvassa."
Mielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.