TOINEN LUKU.
Noin puolenpäivän tienoissa läksi Kersti pajasta. Vilkaisten väliin salaa taakseen, seuraisiko muka Konrad häntä, hiiviskeli hän sitten varovasti kiertoteitä myöten puutarhaan, joka oli pormestarin asunnon tuolla puolen. Tämä oli, nykyisenä onnettomuuden aikana, jäänyt kokonaan autioksi, kukkas-sarat olivat nokkosten, koisoin ja juolavehnäin vallassa, hedelmäpuita verhosi home ja sammal. Lähellä puutarhan visusti lukittua porttia oli aita eräästä kohdin hajonnut, ja tästä oli Kerstin helppo päästä sisään. Julkisesti kadun puolelta ei hän olisikaan uskaltanut mennä pormestarin taloon, eikä hänellä pormestarin taloon asiata ollutkaan, hänen latoonsa hän ainoastaan pyrki.
Tämäkään ei juuri näyttänyt semmoiselta kuin olisi hyvää vuodentuloa niihin toivottu. Koko rakennus oli rappeutunut, siivoton, autio ja tyhjä. Pimeimmässä sopessa vaan oli vielä pari olkilyhdettä ja niiden päällä muutamia vanhoja repaleisia makuu-vaatteita. Kersti hiipi hiljaa sinne. Vanha sairas vaimo makasi tuolla huonolla olkivuoteella.
— "Miten jaksatte, täti kuita?" — puheli tyttönen lempeästi ja sydämmellisesti.
Riutunut olento kohottihe vuoteellaan ja vastasi heikolla äänellä:
"Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut huostaansa!"
Tämä oli pormestarin rouva. Kun rutto alkoi punata hänen poskiansa, kannatutti mies vaimonsa talosta latoon. Sillä vaikka hän kyllä, kuten pormestarille sopii, oli hyvinkin rohkea olevinansa, pelkäsi hän kuitenkin suuresti tarttumista ja osasi yhtä taitavasti väistyä syrjään ruttosairaitten tieltä kuin vieraitten sotajoukkojenkin. Ja kun hänen mielestään ei ollutkaan yhtään epämukavata, jos hänen rouvansa, jolta hänen viimeisaikoina oli täytynyt kuulla monta siveyden saarnaa, joutuisikin tavallista kauemmaksi talosta, niin nytpä hän aikoikin vasta oikeen vapaasti ja iloisesti elellä. Sen vuoksi pysyttelihe hän niin kaukana kuin mahdollista ladosta, alkoi välttää koko taloakin ja lähetti vaan kerran päivässä raastuvan palvelijan katsomaan ladon seinässä olevasta aukosta, vieläkö sairas liikkui. Samalla oli hänen myös määrä pistää humalatangon päässä sairaalle ruukullinen lientä.
Ellei Kersti olisi ruvennut huolta pitämään hyljätystä tädistänsä, olisi vanha rouva jo aikoja kurjuuteensa nääntynyt, niinkuin moni muukin. Raastuvan palvelijakin nimittäin tuli vaan ladon läheisyyteen, uskaltamatta milloinkaan seinä-aukosta katsoa sisään, saatikka sitten sairaalle toimittaa liemiruukkua. Liemen söi hän itse salaa puutarhassa. Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä kaiket iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan ruton tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä hänen salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin suljettiin kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin olisivat itsekin ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty kirkkoonkaan, vaan he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita akkunan kautta saarnasta kuulivat.
Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta tämä lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista ravintoa, hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän hänen pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden paennut Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen pyytänyt isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää jumalanpalvelusta ja jakelee sakramentteja".
Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä ja iltakelloa sydän-yöllä.
Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.
Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni! Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla vastaan-otin ne — mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna. — Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs meikäläinen siitä valittaakaan! — Miestäni minun vaan käy sääli, vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"
Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina — ettes tule ylpeäksi. Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa".
Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"
Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"
Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.
Hän katseli pimeään nurkkaan.
— "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"
Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.
Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti! Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se tapahtuu!"
Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.
Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului hänen takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"
Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti, nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian kalpeat, liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon kanssa. Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko profeta vaiko en. Ensikerran kohtaan Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä! Weilburg'issa on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora keisarillisten vakoojien varalta!"
— "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen profeta kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata syntisille, elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta kaikille uskovaisille!"
— "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.
— "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".
— "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!" lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.
Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.
— "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita, sillä nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"
Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan: "Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"
Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä, kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.
Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tytölle:
— "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies vai ei".
Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:
— "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin minun mukanani".
Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies lienee..
Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus juhlallisesti:
Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi.
Mistä apu saatetaan,
Mist' armo aukeneepi?
Sä apu olet Herra!
Me kadumm' syntiämme juur'
Jost' yltyi Jumal' vihas suur!
Oi Pyhä Jumala!
Vanhurskas Jumala!
Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen,
Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen!
Kyrie eleeson!
Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:
— "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".
Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:
— "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"
Hitain askelin poistui tuo salainen mies.
Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa. Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin väärän profetan.
Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi hän kyynelsilmin:
"Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi".
Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa, kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.
Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.
Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:
— "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän kauniin tyttö".
Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti hän, viitaten tämän talolle päin:
— "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, Hän tuomitsee!'"
Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti pois.
Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen".
Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia. Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla, mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen — tuohon suntion runoon.
— "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun, vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa. Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".
Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen!"