KOLMAS LUKU.
Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.
Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.
— "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä Goar lakkinsa. — Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä. Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".
Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:
— "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain. Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin talolle".
Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata, mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli. Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:
— "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet hyljännyt?"
— "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".
Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän morsiotaan ja sanoi:
— "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin on tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme. Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen uskaltaa olla häntä parempi".
— "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja kuiskasi: "Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in pormestari".
— "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat käyneet kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen, varsinkin sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli varhaisena aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi pitkin olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen kautta, joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut molemmat portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".
Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää, joka loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.
— "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole tullut".
Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti — pääsihän tyttö parassa hetkiseksi naisluonne vallalle — vaan heti rohkaisi hän jälleen mielensä.
— "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa se, ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua nousisi!"
Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.
— "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"
Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti yksi ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin valkeata. Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin jokapäiväinen leipä, eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen asunnon palamisesta. Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän matkan päässä lähellä leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin oli pouta puoleksi kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut kuin yksi sanko. Konrad katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui vasta silloin kun näki pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle, nahkavyössä raskas miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen takanaan läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä, vanhoilla peitsillä ja pertuskoilla varustettua, miestä.
Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja ankarasti:
— "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".
Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään kansaan ja ajoi miekan lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi tikapuille ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle. Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas tyhjät pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.
Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat pudota maahan.
Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:
— "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"
— "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja vaipui maahan.
Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti toimiskelevassa joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat muurit ja hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.
Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, — kukaan ei ollut huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että liekki hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot. Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.
Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin, kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.
— "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.
Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.
Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja jo kadonnut.
— "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tyttäresi tulesta!"
Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.
— "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole sitä. Hän on — — — — Näinhän selvästi ettei savu häntä vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin oikea mies — ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"