NELJÄS LUKU.
Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla, uhkeilla puillaan.
Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon. Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.
Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty, että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä, niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.
Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia, kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi käynyt.
Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:
— "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin, vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".
— "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa, omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella. Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi, pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"
Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:
— "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"
Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:
— "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"
Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua vastasi hän, katsomatta ylös:
— "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon, häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".
— "Miksikäs teette siis tätä vaarallista rakkauden työtä?"
— "Miksi?" huudahti Paavo katsahtaen vihaisesti kysyjään. "Olihan Kaisa rouva sukulaiseni? Antaisinko minä jonkun omaisistani jäädä hautaamatta? Ja eikös hän ollut hyvä, kelpo rouva, jota omin käsin hautaisin, vaikk'ei orpananikaan olisi? Ja eikös minun tule tehdä Kerstilleni mieliksi, hänen, joka hoiti tätiään hänen viimeisillä hetkillään, ja joka nyt laupeutensa tähden saa kärsiä? Mutta … kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät".
— "No katsokaas, suntio", puhui nyt vieras. "Koska itse tuommoisten syitten tähden tulette tänne hautausmaalle raitista ilmaa hengittämään, miksi siis ihmettelette, että minä paljoa vaikuttavampain syitten vuoksi sitä teen?"
Suntio nojasi lapioonsa, kuin olisi häneltä voimat lopussa, ja katsoi kauan aikaa surullisesti puoleksi täytettyyn hautaan. Viimein heltyi hänen sydämmensä, ja hän alkoi toverillensa kertoa, mikä hänen mieltään koko aamun oli painanut, niin ettei tahtonut jaksaa sanaakaan virkkaa, vaan olisi mieluummin itkuun hyrähtänyt.
Pormestari oli otattanut Kerstinkin vangiksi. Hopeiset rannerenkaat, jotka hänellä on nähty, saattoi käyttää syynä varkeeksi syyttämiseen.
— "Tästä voivat jos jotakin melua nostaa", sanoi suntio, "sillä tapauksia on nähty, jolloin pirulliset ämmät, joiden on ollut määrä hoitaa rutto-sairaita, ovat tukkineet heidän kurkkunsa kanervilla etteivät voineet huutaa apua, vaan tukehtuivat. Sillä välin ovat nuo kirotut ämmät varastaneet kaikki, mitä talossa oli".
— "Luuletteko siis, että pormestari todella aikoo syyttää Kerstiä semmoisesta ilkityöstä?"
— "Niin pitkälle ei hän toki menne, mutta kiusata, ahdistaa ja sortaa tahtoo hän meitä kaikkia, minua, Kerstiä ja seppää, eikä hän lopeta ennenkuin saa meidät Löhnberg'istä karkoitetuiksi. Tiedättehän tekin, miten nuo suuret herrat ja heidän virkamiehensä ja palvelijansa menettelevät näinä surkeina aikoina. Kaikkialla käyvät he kiskovien ja ryöstävien sotamiesten puolelle, ja senpä tähden eivät voi kärsiä, että joku järkevä, rehellinen ihminen syrjästä katselee heidän menetystään. Paitsi meitä kolmea ovat kaikki viisaat ihmiset Löhnberg'issä kuolleet ja sorretut, jäljellä on vaan joukko pässinpäitä. Konna ei saata kärsiä, että hänen lähimmäisensä on parempi häntä, ja Kerstin jyrkät vastaukset ukkopahuksen lemmen liverryksiin ovat kiihoittaneet hänen vihansa ylimmilleen. Sanalla sanoen: toisen tai toisen on lähteminen kylästä, meidän tai pormestarin! Mutta sen sanon, ja se on tapahtuva: siitä päivästä saakka, jolloin minä tälle haudalle multaa heitin, ei ole pormestarilla enää ilon eikä levon hetkeä oleva!"
— "Nyt puhutte syntiä, Paavo!" virkkoi vieras. "Kuinka olette te tietävinänne, mitä Jumala on tämän miehen kohtaloksi määrännyt?"
Silloin korotti vanha suntio äänensä mahtavaksi, ja asettaessaan viimeistä turvetta kummulle puhui hän:
— "Monenlaisia tietoja löytyy! Minä olen oppimaton mies, ja tietoja semmoisia kuin teillä ei minulla ole. Mutta löytyy toisenlaisiakin tietoja. Tietoja, joita ihminen salaisesti yöllä saapi, niin kuin nurmi kastetta; tietoja, joita voi löytää joka olennosta, kukasta, ruohosta puusta, eläimistä ja myös ihmisistä, mutta selvemmin ja paremmin oppimattomista kuin oppineista. Tämä tieto se on, joka käskee lehmuksen ja pajun lehdet Wiituksen päivänä kääntymään, ennestukseksi siitä, että aurinko, muutaman päivän perästä korkeimmalle päästyään, on kääntyvä. Tämä tieto se on, joka tekee veden Glonach'in ihmelähtehessä rauhan aikana virvoittavaksi kuin hyvä viini, vaan sodan uhatessa veriseksi ja sameaksi. Tämä tieto se käskee auringon pääsiäisiltana tanssimaan, ja se tanssii aina — sen sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin — julianisen kalenterin ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen. Kukkuuhan käkikin käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja ennustaahan se kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira ulvoo uikuttaen siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö? Viikkokausia istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy pois! Käy pois! kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt. Aavistihan sekin, missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi ei ihmiset siis samalla tavalla voisi ennustaa?"
— "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko varma siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä, vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä Jumala kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".
Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:
— "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en vielä ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista vuotta sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata talossani. Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin, ettei enää ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi houreistani selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne ylös kamariin ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo kaikki toivo mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta, siellä on pienen lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman pienosen huokausta ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin minä, tiesin nyt, miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis kuolla. Silloin tuntui minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että minun nyt jo pitäisi täältä lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin turvattomiksi tänne. Minä rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle merkkiä, enkä toki vielä jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas uudestaan tainnoksiin. Kun jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, — vaikka en ketään nähnyt — joka selvillä sanoilla mulle lausui: 'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää sinun elämän; sitten on aika lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja niin on tapahtuva. Siitä hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin ahkerammin kuin ennen raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä tähtikirjoja huoneeseni, ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".
— "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"
— "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä varmuudella.
— "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"
Profeta hämmästyi.
— "Minä tosin monasti epäilen itseäni, — sen sanon teille, ainoastaan teille — mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se on minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat häneen. — Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille ennustamaan?"
— "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia asioita, jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt on muisto tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään nykyaikana profetana".
Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä lain lyhyeen lukenut.
Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana — Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla, joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.
Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi, mitä esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa elivät.
Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia, jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat ohdake-seppeleen päähänsä, muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa avioelämän tulevia suruja ja huolia.
— "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen sydämmeen osaa katsoa!"
Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa. Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan akkunoista nähdä.
Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo vieras mies. Paavon silmissä paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli silmiään ja ellei vieras — ikäänkuin lumousvoimalla — olisi hillinnyt hänen kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin kuolijaksi.
— "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi. Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me ajattelimme kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko vielä, miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra pormestari, tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!' — Te muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" — ja hän raastoi voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen ponnistelemisistaan. — "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! — Herra pormestari! Jumala ei puhu, hän tuomitsee!"
Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen — rutto-miehen, — joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.
Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi:
— "Mitä haette täältä?"
Kylmällä tyyneydellä, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja pormestarin kauhusta, vastasi vieras:
— "Olen vaan saattanut ystävääni Paavo Greglinger'iä tänne, sillä me molemmat tulemme juuri teidän rouva vainajanne hautajaisista. Minäkin toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen neljäntoista päivän kuluttua tulee teidän, herra pormestari, tehdä tili tuomari-virastanne. Älkää unohtako minua!"
Näin sanottuaan vei hän suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle hän ei uskaltanut katsella — siellä kulki tyttö, saattojoukkoineen, vielä vähemmin huoneesen — siellä oli rutto-mies. Niin seisoi hän poloisena syntisenä oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden välillä.
Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myöten alas, ei suntio, vaikka vielä kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen:
"Äskön sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mitäs te nyt sitten teitte?"