VIIDES LUKU.
Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin hän näytti olevan. Rauhallisena aikana olisi hän ollut ulkonaisen käytöksen puolesta rehellinen mies, joka ei mitään pahaa tee, jottei hänellekään mitään pahaa tapahtuisi. Mutta näinä vallattomina sota-aikoina tuli hänen vähäisestä siveys-määrästään pian loppu. Hänen tuntoaan ei vaivannut, teki väärin tai oikein, ja niin joutui hän aina konnankoukusta konnankoukkuun. Hän osasi kuitenkin kauan kyllä säilyttää ulkonaisen arvonsa ja näyttäidä oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta. Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi hän itseään; rangaistessaan muita, näytti hän ihmisten silmissä hyvinkin oikeutta ja siveyttä harrastavalta.
Suntion ja hänen seuralaisensa pois mentyä, toipui pormestari pian jälleen säikähdyksestään. Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet. Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan, jota suntio oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa kuolin-vuoteelta:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen".
Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen. Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin. Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan… Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli ennustanut hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli hän asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä hitoille lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään, en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? Hän koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, — joka tosin kyllä tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan omantunnon jouduttamana — ja kyseli itseltään, oliko tämä todellakin jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:
"Ja kun mun kuoli vaimoni
Hän pantihin oljillen —"
Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean yön moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään väsymyksen — ei unta, — pesi hän samalla myös pahat unelmat sielustansa.
Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen raastupaan, joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä työskennellä. Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo lapsuudesta tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt pysähtyi hän sitä lukemaan:
"Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten, mutta Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!" 2 Aikak. 19: 6.
Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle lausunut: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime yön aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon äänet, jotka eivät tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen:
— "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ääni ei käy yhteen, ja tuo soitto se saattaa minut helvettiin!"
Ja kun iltakello soi Löhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi hänen päänsä haljeta. Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielestä kuului niitten kuminasta yhä vanhuksen ääni, joka huusi: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin täytyi pormestarin vielä itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan.
Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, että herra pormestari näytti kovin vaalealta ja väsyneeltä. Pormestarin riutuneet kasvot lensivät tästä tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika korvapuustin, siitä, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta.
Hetkisen kuluttua talutti hän raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen petäjää, jossa kaarne istui, kysyi hän sitten, miltä tämän korvissa tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi:
— "Omaa nimeänsähän se huutaa: Kaarne! Kaarne! — —-
"Eipäs!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo koettanut karkoittaa sitä pois, mutta jota enemmän minä huudan ja viuhdon, sitä kiinteämmin se pysyy paikoillaan ja sitä kovemmin se kirkuu: paarit, paarit! Juokse minkäs jaksat, ja tuo tänne vanha suntio sekä hänen toverinsa, tuo mies, jonka nimeä en uskalla mainitakaan, tuo vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmillään kuin itse kuolema. Heidän täytyy poistaa lumous tästä linnusta, heidän pitää karkoittaa tuo lintu, he yksin voivat sen tehdä, tahi poltatan minä heidät elävältä kuni konsanaankin noidat. Kuules, yhä kovemmin huutaa kaarne. Minä ymmärrän: toista pilliä pitää soittaa hänen herroistaan. No niin, minä vakuutan heille turvallisen pääsön — kuulethan sen! — mutta lintu heidän vaan pitää saada vaikenemaan. Suosiota ja ystävällisyyttä heille lupaan — kirotuille konnille — sillä parempi pala suussa, kuin haava päässä, mutta tuo musta lintu täytyy heidän karkoittaa. Vai olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siinä tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava mustatakkinen herra, että hyvällä sopisitte minun kanssani, olisitte vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta saattaisittepa sentään joutua minun tuomari-käsiini — uppoaa hyväkin uimari välistä — ja silloin lahja lahjaa kysyisi!"
Näin puhui pormestari, eikä ollut hän kuumeen houreissa eikä juovuksissakaan, vaan aivan selvillä päin. Paha omatunto se vaan pani hänen henkensä valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa päivänä oli hänen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkinään.
Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, että lukkari tyttärineen samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta — kertoi palvelija — ei ole jäljellä kuin Konrad yksinään, tyrmässä lujien lukkojen takana. Eiköhän sopisi tuoda seppää? Hän kun on tuon vanhan velhon tuleva vävy, niin kenties saisi hän kaarneen karkoitetuksi.
— "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Seppä pysyköön tyrmässä. Hänen tähtensä ei kaarne huuda. Hän on ennen aamukellon soitua sytyttänyt ahjonsa ja kärsii ansaitun rangaistuksen!"
Vielä samana päivänä levisi kaupungissa se huhu, että vanha suntio ja ruttomies olivat pormestarille, hänen syntiensä tähden, ennustaneet kuolemata ennen neljäntoista päivän kuluttua. Tämä seikka oli pian ainoana puheen-aineena Löhnberg'iläisillä.
Pormestarin käytöstä, liikkeitä ja puhetta ruvettiin tästä hetkestä tarkasti silmällä pitämään, mutta, yhtä huolimattomasti hän näytti elävän kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja kasvojen kalpeasta väristä sekä kuopalle käyneistä poskista saattoi arvata, mitä tuskia pormestari yksinäisinä hetkinä ja unettomina öinä sai kärsiä. Virassaan muuttui pormestari vireämmäksi ja oikeutta harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin että Löhnberg'iläiset arvelivat: jos heidän pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla, niin olisi heillä ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa.
Jota lyhyemmäksi tuo neljäntoista päivän loma-aika kävi, sitä kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeistä päivää hän enemmiten pelkäsi. Tosin kasvoi jokaiselta päivältä se mahdollisuus, että koko ennustus olisi ollut pelkkää tuulen pieksämistä, mutta samalla sen täyttymisenkin mahdollisuus supistui yhä pienempään ja pienempään aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta suurimpana sieluntuskana, johon pahantekijätä tuomitsemme, pidämme sen, että hän ennakolta tietää kuolinhetkensä.
Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siitä, että hän yöllä neljättätoista päivää vastaan kääntyisi ruttoon. Hän päätti siis siksi yöksi paeta lujimpaan linnaan, mikä tältä viholliselta voi suojella. Tämän linnan luuli hän löytäneensä kaupungin yhteisessä leivin-uunissa, Hikoaminen on talonpojan paras lääke kaikissa taudeissa, ja varsinkin pidettiin sitä erittäin tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli pormestari jo hikoillut kolmetoista yötä, nyt tahtoi hän koettaa oikeata lääkkeeksi määrättyä hikoamista.
Sinä päivänä — se oli maanantai — olivat kaupunkilaiset leiponeet leipänsä täksi viikoksi, niin että uunissa vielä yöllä oli ankara kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksinään uskaltanut viettää yötänsä leivintuvassa. Hän uskoi siis viimeiselle ystävälleen, raastuvanpalvelijalle tämän salaisuutensa; käski hänen pukeutua viittaan ja varustautua pertuskalla sekä vartioida tämä yö leivintuvassa.
Löhnberg'iläisten yhteinen leivin-uuni oli — ja on vieläkin — ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, lähellä sitä lätäkköä, jonka yläpuolella äsken palanut paja ennen oli seisonut. Oven kamanaan oli kirjoitettu:
"Täällä naiset leipiä paistaa
Ja kakkuja, jotka hyvältä maistaa.
Oi Herra nälästä varjele,
Ja siunaa aina leipämme!"
Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka perällä sitten uuni oli.
Ilta hämyssä, päivän hälinän laattua, hiipi pormestari saattajinensa tuohon yksinäiseen rakennukseen. Mitä ankarin etelämainen kuumuus vallitsi vielä uunissa, sillä siihen aikaan ei puita säästetty, ja pääliseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti äskenleivotulta leivältä.
Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yöllä paistuisi, kömpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, että vaan raon kautta voi nähdä tupaan ja raitista ilmaa hengittää. Raastuvan palvelijan käski hän vartioida itse leivintuvassa, ei oven ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija häntä huomaisi. Hänen oli kuitenkin suotu pitää tuvan ovea auki, sillä muutoin olisi miesparan myös täytynyt kestää samallainen sauna-temppu.
Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. Täällä hikoili hän edeltä käsin ainakin kahden ruttotaudin varalta. Tämän ulkonaisen kuumuuden kesti hän kuitenkin helposti, mutta sisäinen tuska, joka häntä poltti, oli moninverroin kamalampi.
— "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetissä olla", ajatteli hän itsekseen, "kun täällä uunissakin jo on näin kuuma!"
Tuore leivän haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Miltä mahtaneekaan sitten tuntua paholaisen pätsissä, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!… Viimeiseltä kävi leivän haju hänestä niin inhoittavaksi, ett'ei hän enää luullut saattavansa koskaan panna leivän palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli hän, on tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois hänen leiviltänsä. Ja tässä hän ensi kerran elämässään ajatteli, kuinka hän näinä viimeisinä aikoina oli monen miehen nähnyt nälkään nääntyvän, antamatta hädän-alaiselle apua.
Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin hänelle juolahti mieleen, että näitä rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa pätsissä, ja niinpä rupesi hänkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan hänen lauluansa johti, sillä se muuttui yhä vaan tuoksi lauluksi:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen —".
Ja hänen rukouksensa sekä laulunsa tuntui hänestä Jumalan sanan pilkkaamiselta, sillä tämmöistä laulua eivät Sadrach, Mesach ja Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa uunissa.
Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi hän luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi nähdä ulos asti. Mutta siellä hänen silmäinsä edessä olivat juuri palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja hänen tyttärensä uhkaava lauselma saattoivat hänen mielensä taas hourauksiin.
Epätoivossaan päätti hän alottaa puhetta vartijansa, raastuvan palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan seinää vasten, seisoi liikkumatonna, ikäänkuin nukkuisi hän. Pormestari lausui hänelle ystävällisiä sanoja ja koetti oikein mielevästi puhella uunistansa. Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti äänensä yhä kovemmaksi, huusi häntä nimeltään — mutta turhaan, ei vastausta. Silloin hyppäsi hän viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mitähän, ajatteli hän — ja tämä ajatus häntä kauhistutti — mitähän, jos piru hyväksi aluksi olisi ensin vääntänyt niskat nurin hänen toveriltaan? Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, herättääkseen häntä, jäi se hänen käteensä ja tanko, jonka ympärille se oli ripustettu, kaatui maahan ja hattu tangon päästä vierähti lattialle. Peitsi se yksin pysyi pystyssä. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan, jättäen niin tämän sekä hattunsa ja viittansa tänne vartioitsemaan tuota kamalata miestä. Itse hän sillä välin kauniisti hiipi kotiinsa ja kävi levolle lämpimään vuoteesensa.
Pormestari kömpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven niin tiviisti, että oli vähällä tukehtua eikä enää ollenkaan kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon kerjäläisen kiittäminen nykyisestä hyvästä toimeentulostaan. Ja tämä ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin hänen suojelijansa pyysi häneltä ensimmäistä pientä uhrausta, ja jättänyt hänelle linnunpelotuksen, auttavaisen ystävän sijaan! Silloin näki pormestari ensi kertaa oman sydämmensä kovuuden ikäänkuin peilistä. Hänen jääkylmä itsekkäisyytensä — sehän se oli ollut alkujuurena hänen pahempiin synteihinsä. Hän oli vähällä itkeä, ajatellessaan, että niin halpa olento kuin raastuvan palvelija hylkäsi hänen ystävyytensä, ja hänestä oli kuin seisoisi hän nyt jo sen Oikeuden edessä, jota rutto-mies oli hänelle ennustanut. Nyt hän vasta huomasi, miltä hänen vaimostaan mahtoi tuntua, kun hän oli jättänyt hänet tuskaan ja hätään.
— "Mutta pitääkös minun sitten", niin ajatteli hän sitten taas, "oikeen hengelläni maksaa tämä? Onhan mailmassa paljon suurempiakin hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka elävät vanhoiksi kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, vielä on toki kaukana minun vuoroni kärsiä syntieni tähden! Juuri sentähden, että Jumala on vanhurskas, ei Hän nyt vielä saata vaatia minua tuomiolle". Näin vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan vanhurskautta karttaakseen, ja näissä lohduttavissa ajatuksissa, ettei hän muka vielä ollut pahimmista pahin, vaipui tämä melkeen hermottomaksi uupunut mies syvään uneen.
Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija hengästyneenä juoksi leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa perään huusi: "Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas pitämään tutkinto-oikeutta Löhnberg'issä. Puolen tunnin kuluttua tulee teidän saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin tutkinto-oikeuteen".
Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisestä tuomiosta, heräsi kuin uuteen elämään, kuultuansa, että puhe olikin vaan pelkästä tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut hänelle muita sanomia, niin olisi hän vääntänyt häneltä niskat nurin, nyt sitä vastoin oli pormestari vähällä karata hänen kaulaansa. Yö oli kulunut, ja hän oli terve; ruttomiehen ennustus oli käynyt toteen: hän oli vaadittu oikeuteen. Hän nauroi itseänsä, vaikka hän, muinoin niin väkevä mies, tuskin jaksoi ryömiä uunista ulos. Tänäänhän oli pyhän Perttulin päivä, jolloin oli tapana pitää Löhnberg'issä tutkintoa. Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta tämä tapa oli näinä viimeisinä sota- ja rutto-vuosina jäänyt unohduksiin, ja pormestari oli kaikista vähimmin tullut ajatelleeksi Perttulin päivää? Semmoista Oikeutta hän ei pelännyt, jossa maalliset tuomarit tuomitsivat; tuomareista, arveli hän, ei ole yksikään parempi minua, eikä korppi korpilta silmää puhkaise. Siksi iloitsi hän tutkinto-päivästä, kuin olisi se ukkosensyötti, joka johtaa pois taivaallisen oikeuden ukkos-iskut.
Tutkinto-oikeuden jäsenet, virkamiehet, pormestarit, kylänvanhimmat ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun Löhnberg'in pormestari astui sisään riutunein kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä, täyttäen koko tuvan vasta paistetun leivän hajulla.
Ne vähälukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat säilyneet viimeisten vuosien hädältä ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa tässä pienessä huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten läsnäollessa tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehdä semmoisia tarkastusmatkoja sekä säännöllisesti, määrättynä aikana, että myös äkkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset ja tuomiot jätetty Herran huostaan, ja senpä vuoksi piti kansa tutkinto-oikeuden jälleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkinä.
Pormestari, vaikka näyttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana sijallansa ja näytti arvokkaalta, kuten konsanaankin.
Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopykälää, joissa tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ketään joka oli varastanut, pettänyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylipäänsä mitä poliisijärjestykseen kuului. Kuhunkin pykälään täytyi pormestarin vastata, ja kirjuri pani vastaukset pöytäkirjaan.
Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pykälän, joka sisälsi Löhnbergiläisten mielestä sangen viattoman kysymyksen, oliko muka täällä joku levittänyt kielletyitä, kunniata loukkaavia kirjoja. Kaupunkilaiset alkoivat jo lähteä pois, kuuntelematta tuota tutkinto-pykäläin loppuliritystä, jota olivat jo ennestään tottuneet pitämään turhanpäiväisenä koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta ja käski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selvästi.
Pykälä kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, että pormestari tai kylänvanhimmat syypääksi johonkuhun puolueellisuuteen nähdyt ovat tahi tieten taiten vääryydellä loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen tilille vetää".
Kirjurin luettua nämät sanat, raivasi oikeudenpalvelija tietä kokoontuneen väkijoukon läpi ja toi sisään Konrad-sepän sekä suntion tyttärineen.
Vanha Paavo astui tuomaripöydän eteen ja puhui:
— "Teidän luvallanne! Minä syytän pormestariamme siitä, että hän on täydellä tiedolla väärin tuominnut minun lapseni ja loukannut hänen kunniatansa".
Pormestari hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:
— "Älkää päästäkö tuota ihmistä valittamaan! Hän on kirottu noita ja loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!"
Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi tyyneesti:
— "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota eivät loitsijat juuri käytä: 'Herra Jumala ei puhu, hän tuomitsee!'"
Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja hänen kiusatun sielunsa salaisuus tuli selvästi ilmi.
— "Viekää pois näkyvästäni nuo kolme ihmistä!" huusi hän vavisten ja hehkuen kuin kuumeesta. "Neljätoista päivää jo ovat nuo naamat minua vainonneet ja lisäksi vielä, neljäs kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan käännynkään, — aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun korvaani huutamassa!"
Valamiehet katsahtivat hämmästyneinä, äänettöminä toisiinsa. Mutta kun pormestari, vihasta kuohuen, yhä huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi tuomari viedä hänet sivuhuoneesen siksi kuin hän rauhoittuisi.
Sitten käski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi hän tehnyt valan, kertomaan, mitä hän asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin, miten pormestari häpeällisesti oli hyljännyt sairaan rouvansa, miten Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hyljätyn tädin hoitoonsa ja siitä syystä taivuttanut Konrad'ia sytyttämään ahjonsa ennen määrättyä aikaa.
Vielä kertoi hän totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen, puhui pormestarin epäsiveellisistä aikeista, hänen kostonhimostaan ja selitti asian niin liikuttavalla vilpittömyydellä, että muittenkin, eikä ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pitänyt tulla asiasta vakuutetuiksi.
Mutta sitten kääntyi hän talonpoikain puoleen. Korotetulla äänellä ilmoitti hän vielä tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen uutisen. Hänen itsensä ei koskaan olisi onnistunut paljastaa pormestarin vehkeitä; voimakkaampi mies oli häntä auttanut, nimittäin tuo mies, jota he ruttomieheksi nimittävät. Hän oli ollut suntion ja Kerstin paras todistaja. Hän se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut Löhnberg'in pormestarin vehkeistä. Ruttomiehen korkeitten suosijain ja ystävien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut Löhnberg'iin. Ei kukaan tässä tuvassa, ei edes virkamiehetkään tiedä tarkoin, kuka tämä ruttomies oikeastaan on; mutta hän yksin sen tietää, vaikka vasta eilispäivästä saakka. Ja sitten korotti vanhus äänensä yhä mahtavammaksi ja saarnaten lausui:
— "Paljon sairaita, vangittuja, nälkää näkeviä, hyljätyitä makasi näinä aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat, Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. Tämä mies se yksin vain tuli vierailta mailta meidän tienoillemme, ja kun hän tämän kurjuuden näki, tuli hänen heitä sääli. Ja hän sitoi haavamme ja valoi öljyä niihin ja viiniä; hän paranteli sairaita, lohdutteli kuolevia, hautasi kuolleita. Missä rutto oli, siinä oli hänkin, ja te nimititte hänet ruttomieheksi. Mutta hänpä ei ole ruttoa tuonut, vaan on sen masentanut, ja tässä laupeuden työssä on hän pannut henkensäkin alttiiksi. Ja tämä ainoa, joka on meitä kaikkia saanut häpeemään, ei ollut pappi eikä Levita, hän oli Samarialainen. Ruttomies oli — Jesuitta, nimeltänsä Rutgerus Hesselmann. Hän oli kutsuttu Westfalista kääntämään uskollisia protestantteja, mutta hänpä osasikin valita paremman toimen täällä. Hän kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot, saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hyljätyn tapasi, ei hän kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin hän näki kuolleen tienvieressä makaavan — oli se lutherilainen tai paavilainen — nosti hän hänet aivan yksinään hartioillensa ja valmisti hänelle leposijan siunattuun maahan. Hänen kaltaistansa Jesuittaa ei enää löydy maailmassa. Sen sijaan, että olisi kostoa saarnannut, teki hän rakkauden töitä. Ruttoa, nälkää ja epätoivoa vastaan käytti hän miekkaansa tehokkaammin kuin mikään muu Jesuitta Lutherusta, Zwingliä ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai hän sen, että itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia seisoi hänen kuolinvuoteensa ympärillä ja uskolliset protestantilliset papit surevat Jesuittaa. Tämmöinen on kertomus laupiaasta Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin huutaa teille Jesus lopuksi: 'menkäät ja tehkäät te myös niin!'"
Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta.
Viimein käski tuomari tuoda pormestarin jälleen sisään. Sivuhuoneen ovi avattiin, — mutta siellä makasi pormestari liikkumattomana lattialla. Hän oli saanut halvauksen. Ruttoon ei hänen tarvinnut kuolla. Hänen omat himonsa ja hänen paha omatuntonsa olivat hänet surmanneet, kun hän — tuo kovasydämminen mies — oven takaa kuunteli suntion innokkaita sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari kiireessä viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat päättivät, että itse piru se täällä pääpesässään oli vääntänyt niskat nurin pormestarilta.
Tästä hetkestä saakka ei suntio enää ennustellut, mutta Löhnberg'in viisaana patriarkkana häntä aina pidettiin. Hän sai tästä lähin yhä suuremmassa määrin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli vielä monta vuotta päälle viidenkahdeksatta. Yksi hänen ennustuksistaan kävi kuitenkin vielä toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan jälkeen ei kukaan enää Löhnbergissä ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli rauhaa, tuli terveyttä ja menestystä. Jälkeenjääneet oli murheen ja tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut uhri-kuolemaa, josta uusi elämä nousi itämään.
Kaunis oli keväinen päivä, jolloin Konrad ja Kersti alttarin edessä seisoivat. Silloin pappi, varoittain ja rohkaisten, painoi kaikkein läsnäolevain mieleen nämä sanat: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee". Ja muistaen laupeuden töitä, joita seppä ja hänen morsiamensa olivat tehneet kovimpina hädän aikoina, saarnasi hän, perästäpäin laupiaasta Samarialaisesta. Siinä ei Rutgerus Hesselmanniakaan unohdettu.
Mutta varsin valtavasti soitti tänä päivänä vanha Paavo rotevalla kädellään kirkonkelloja, ja niinpä sanotaan, ettei niitten ääni ole milloinkaan niin kauniina ja täyteläisenä kumahdellut hiljaisessa Lahnin laaksossa.