I

Herra James Smith.

Ensimäinen palveluspaikkani, joka minulla oli elämässäni, ei ansioon katsoen ollut erittäin edullinen. Hyvä puoli siinä oli, että opin ammattini perin pohjin, mutta palkkaani en saanut säännöllisesti. Isäntäni eleli taloudellisesti ahtaissa oloissa, ja hänen palvelijansa, samoin kuin hänen muutkin velkojansa, saivat kärsivällisesti odottaa.

Mutta toinen palveluspaikkani korvasi kaiken, mitä edellisessä oli puuttunut. Minulle oli onni todellakin myötäinen päästessäni palvelemaan herra ja rouva Norcrossia. Tämä isäntäni oli hyvin rikas mies. Hän omisti suuren Darrock Hall-nimisen maatilan Cumberlannissa, samoin toisen maatilan Yorkshiressä ja sitäpaitsi hänellä oli Jamaikassa suuria omaisuuksia, jotka tuottivat melkoista voittoa. Länsi-Intiassa oli hän tullut tuntemaan erään kauniin nuoren naisen, joka oli kotiopettajattarena eräässä englantilaisessa perheessä; hän rakastui tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka olikin tuota neitosta kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Häiden jälkeen matkustivat he Europaan, ja juuri silloin pääsin minä heidän palvelijakseen.

Minä palvelin uutta isäntääni kolme vuotta, hänen kuolemaansa saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lapsia. Hän kyllä arvasi, että hänen nuori vaimonsa menisi uusiin naimisiin, mutta hän testamenteerasi kuitenkin hänelle kaiken omaisuutensa, jonka myöhemmin tulisi siirtyä rouvan toisissa naimisissa syntyville lapsille; ellei lapsia syntyisi, lankeisi omaisuus nimitetyille sukulaisille ja ystäville.

Isäntäni kuoleman jälkeen en kuitenkaan joutunut puille paljaille, sillä leski piti minut edelleen palveluksessaan. Minä olin hoitanut herraani koko hänen sairautensa ajan ja osoittanut siinä niin suurta huolellisuutta, että olin saavuttanut lesken täydellisen suosion. Paitsi minua piti hän edelleenkin palveluksessaan kamarineitsyensä Josephinen, jonka vanhemmista toinen oli ollut mulatti, toinen valkoihoinen, ja jonka hän oli ottanut mukaansa Länsi-Intiasta. Jo heti alussa teki minuun hyvin vastahakoisen vaikutuksen tuon naisen mielistelevä ja liehakoiva käytös sekä hänen rumat, ruskeat kasvonsa, ja minua kummastutti suuresti emäntäni kiintyminen häneen. Aika sitten osottikin, että kamarineitsyeeseen kohdistuneet epäluuloni eivät olleetkaan perusteettomat. Siitä saan puhua kauempana kertomuksessani.

Kaikkein ensin on minun nyt mainittava, että emäntäni lakkautti oman talouden Englannissa ja lähti matkalle mannermaalle, ottaen mukaansa minut ja kamarineitsyensä.

Me kävimme m.m. Pariisissa, Genuassa, Venetsiassa, Florensissa, Roomassa ja Neapelissa ja viivyimme muutamissa paikoissa moniaita kuukausia. Huhu kertoi emäntäni rikkauksista, ja hänen ympärillään vilisi herroja, niin englantilaisia kuin ulkomaalaisia, jotka koettivat päästä hänen suosioonsa ja tekivät hänelle naimatarjouksia. Mutta kenenkään ei onnistunut tehdä häneen voimakkaampaa ja pysyväisempää vaikutusta; ja kun me sitten runsaamman kuin kahden vuoden oleskeluajan jälkeen ulkomailla taas saavuimme kotiin, oli emäntäni edelleenkin leski, eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta muuttamaan elintapojaan.

Me matkustimme ensin Yorkshiressä olevalle maatilalle, mutta emäntäni ei pitänyt muutamista siellä olevista naapureista, jonkavuoksi me muutimme Darrock Halliin, mistä oli sopiva tilaisuus silloin tällöin tehdä retkeilyjä sisäjärville. Eräällä sellaisella matkalla esitettiin emännälleni muuan vieras herra, jolla oli tuo tavallinen ja melkein epämieluisaksi käynyt nimi James Smith.

Hän oli nuori, jokseenkin kaunis mies. Hänellä oli tumma tukka, jonka hän oli antanut kasvaa tavallista pitemmäksi, ja hänen musta leukapartansa oli mallikelpoisin mitä koskaan olen nähnyt.

Hän näytti olevan kevytluonteinen, iloinen mies, ja liukkaan puhekykynsä vuoksi näytteli hän huomattavaa osaa seurueessamme. Hyvin köyhä hän oli — sen kuulin hänen palvelijaltaan — mutta hänen oli onnistunut tehdä muutamia edullisia sitoumuksia. Sitäpaitsi hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän saakka, huolimatta vapaasta, huolettomasta luonteestaan.

Mitä kiehtovia puolia emäntäni hänessä löysi, sitä en voi käsittää; mutta kun hän kutsui muutamia ystäviään joksikin aikaa vierailulle Darrock Halliin, ei hän myöskään unohtanut pyytää mukaan herra James Smithiä. Darrockissa vietettiin sitten vähän aikaa hyvin iloista elämää, ja herra Smith kotiutui siellä mainiosti, käyttäytyen niin, kuin olisi tuo tila ollut hänen omansa. Minua ihmetytti, kuinka rouva Norcross saattoi kärsiä sellaista, mutta vielä suuremmaksi nousi kummastukseni, kuullessani, että herra Smith ja emäntäni aikoivat mennä naimisiin. Viimemainittuhan oli antanut rukkasia monille rikkaille ja paljon huomatuimmissa yhteiskunnallisissa asemissa oleville kosijoille kuin tämä. Meni kerrassaan yli ymmärryksen, että hän uskoi itsensä niin kevytmielisen ja köyhän miehen huostaan kuin herra James Smith.

Mutta avioliittoon he joka tapauksessa menivät ja vietettyään kuherruskuukautensa ulkomailla, palasivat he Darrock Halliin.

Minä tulin pian huomaamaan, että uudella herrallani on sangen vaihteleva luonne. Oli päiviä, jolloin hän oli niin hyvä ja ystävällinen palvelijoita kohtaan kuin pyytää saattaa; väliin taas tuntui siltä, kuin joku paha henki olisi häntä riivannut. Hän sai kiivaita suuttumiskohtauksia, hänen päähänsä pälkähti mitä merkillisimpiä tuumia, eikä hän tahtonut kuulla mitään esityksiä eikä vastaväitteitä. Minua todellakin ihmetytti, että hän, niin huvinhaluinen ja vaihteluun tottunut kuin oli, saattoi tyytyä Darrock Hallissa vallitsevaan yksitoikkoiseen elämään. Mutta syyt siihen näyttäytyivät pian. Herra James Smith oli oikeastaan tuskin mikään urheilija, ei ainakaan maalla; eivät häntä myöskään huvittaneet sellaiset hommat kuin lukeminen tai musiikin harjottaminen; yhtä vähän oli hänellä halua päästä valtiopäiville edustamaan vaalipiiriä. Ainoa mistä hän piti oli purjehtiminen. Darrock sijaitsi parin penikulman päässä merenrannasta, jossa oli mainio satama, ja tätä asemaansa oli maatilamme kiittäminen siitä, että herra James Smith suvaitsi pitää sitä majapaikkanaan.

Hän nautti tavattomasti oleskelusta merellä, ja hänen mieluisimmat muistonsa keskittyivät kokonaan niihin tapauksiin, jolloin hän sai olla mukana purjehdusmatkoilla ystäviensä kanssa heidän huvialuksillaan, niin että minä melkein luulen hänen menneen naimisiin emäntäni kanssa yksinomaan hänen rahojensa tähden, saadakseen kerran itselleen oman huvijahdin. Olkoon sen asian laita miten tahansa, niin sai hän joka tapauksessa, heidän vähän aikaa oltuaan naimisissa, emäntäni lahjoittamaan hänelle kauniin kuunarin, joka tuotiin Cowesista meidän rantakaupunkiimme, ja joka aina pidettiin satamassa purjehdusvalmiina häntä varten.

Hänen täytyi kuitenkin hiukan käyttää kieltään, ennenkuin emäntäni lahjoitti hänelle aluksen. Emäntäni ei itse saattanut seurata häntä purjehdusmatkoille, sillä hän tuli helposti merikipeäksi; mutta koska hän hellästi rakasti miestään, ei hän voinut kieltää häneltä tuota nautintoa. James Smith osasi muuten mainiosti käyttää vaikutusvaltaansa häneen; hän sanoi, ettei hän koskaan lähtisi purjehtimaan ilman vaimonsa myöntymystä ja lupasi olla viipymättä poissa kotoa kauempaa kuin seitsemän tai kymmenen päivää kerrallaan. Seurauksena sitten olikin, että emäntäni lahjoitti hänelle huvialuksen.

Niinä aikoina kuin herrani harhaili merellä oli emännälläni kotona hyvin ikävä. Seudun ainoat säätyhenkilöt asuivat jokseenkin kaukana Darrockista ja saapuivat sinne vähäksi aikaa vain silloin, kun heidät kutsuttiin. Lähimmässä kylässä oli yksi ainoa henkilö, jonka emäntäni saattoi kutsua luokseen, ja se oli pappi.

Hänen nimensä oli Meeke. Hän oli nuori mies ja aivan yksinään maailmassa. Hänen kasvonsa olivat lempeät, kelmeät ja uneksivat, ja hän oli arka ja ujo kuin pieni tyttö; sanalla sanoen saattoi häntä, puhumatta hänestä pahaa tai väärin, kutsua pieneksi, heikoksi raukaksi, ja hän oli ehdottomasti huonoin saarnamies mitä koskaan olen kuullut. Mutta yhden asian suoritti hän erinomaisen hyvin, nim. soitti viulua; sen sain kuulla omin korvin. Hän rakasti musiikkia niin suuresti, että hän usein otti viulun mukaansa kävelyretkillekin. Tämä hänen taitonsa teki hänet hyvin mieluisaksi emännälleni, joka itse soitti mainiosti pianoa, ja hän oli iloinen, kun sai soitella jonkun kanssa duettoa. Sitäpaitsi näytti hän tuntevan Meekeä kohtaan sääliä hänen yksinäisyytensä vuoksi; emäntänihän itse tiesi niin hyvin, miten ikävää on olla yksinään.

Hra Meeke taas puolestaan tunsi, senjälkeen kuin hän oli voittanut ensi arkuutensa, itsensä suuresti iloiseksi siitä, että sai joskus vaihtaa yksinkertaisen pappilansa Darrock Hallin komeaan musiikkisaliin ja nauttia kauniin, jaloluontoisen naisen seurasta, joka nainen sen lisäksi antoi arvoa hänen soittotaidolleen. Seurauksena olikin, että aina kun herrani oli ulkona purjehtimassa, soittelivat emäntäni ja herra Meeke duettoja niin ahkeraan, kuin olisi se ollut heidän leipäansiotaan. Viattominta suhdetta kuin näiden kahden ei maailmassa voi ajatella; ja kuitenkin muodostui siitä syy niihin moniin onnettomuuksiin, jotka pian jälkeenpäin tapahtuivat.

Herrani tapa kohdella pastori Meekeä oli aivan päinvastainen kuin emäntäni. Levoton, meluava ja riitelevä James Smith halveksi suuresti tuota naisellista, viulua-soittavaa pappia, ja, mikä pahinta, ei välittänyt sitä peittääkään. Siksi kävikin herra Meeke, joka kovasti pelkäsi isäntäni raakaa ja ilkeätä puhetapaa, meillä ainoastaan silloin, kun emäntäni oli yksin kotona. Ja koska emännälläni ei ollut mitään syytä pahaan omaantuntoon, ei hän välittänyt lähettää herra Meekeä kotiin silloinkaan, kun hän odotteli miestään kotiin ratsastus- tai purjehdusmatkalta. Sattuikin senvuoksi usein, että kun isäntäni palasi kotiin, tapasi hän pastori Meeken vierailulla Darrockissa.

Aluksi hän vain nauroi ja laski raakaa leikkiä vaimonsa ja vieraan kustannuksella. Mutta pian hän kuitenkin muutti karvaa. Hän kävi happameksi, vihaiseksi ja vaiteliaaksi ja osotti lopulta suurta mustasukkaisuutta. Ollen liian ylpeä käyttämään sanoja, näytti hän käytöksellään vaimolleen mielentilansa laadun. Emäntäni oli sellainen naisluonne, että se, jolle hän antoi arvoa, sai hänet helposti taipumaan mihin tahansa; mutta jos hän huomasi, että häntä tahdottiin tunnottomasti vallita, heräsi hänessä pian ehkä liiankin voimakas vastustamisen tunne. Jo pelkkä se seikka, että hänen miehensä häntä epäili, saattoi hänet tuleen ja leimuun, ja hän valitsi kaikkein onnettomimman tavan, millä nainen voi osottaa suuttumustaan. Sillä jota epäkohteliaammin herra Smith kohteli pastori Meekeä, sitä suurempaa huomaavaisuutta osotti emäntäni häntä kohtaan. Tämä seikka johti kiivaaseen sanasotaan ja lopuksi ankaraan riitaan. Minä en voi sille mitään, että jouduin kuulemaan siitä vähäsen, sillä riiteleminen tapahtui puutarhassa ruokasalin ikkunan alla, missä minä sisällä parhaillaan katoin pöytää.

Toistamatta heidän sanojaan — johon minulla ei ole oikeuttakaan, koska jouduin kuulemaan heidän puheensa sattumalta — tahdon vain mainita niin paljon, että emäntäni syytti miestään siitä, että tämä oli mennyt hänen kanssaan naimisiin vain omanvoiton pyynnöstä, että tämä oli hänen luotaan poissa niin paljon kuin mahdollista, sekä että tämä oli loukannut häntä sellaisella syytöksellä, jota oli vaikeata koskaan antaa anteeksi ja unohtaa. Isäntäni vastasi yhtä kiivain sanoin ja kielsi vaimoaan seurustelemasta herra Meeken kanssa. Mutta emäntäni selitti, ettei hän koskaan taipuisi loukkaamaan pappia ja gentlemannia, tyydyttääkseen tyrannimaisen miehen oikkua. Silloin isäntäni kirosi karkeasti ja käski heti satuloimaan hevosen, sanoen, ettei hän tahtonut olla enää silmänräpäystäkään saman katon alla sellaisen naisen kanssa, joka oli uhmaillut häntä. Ja hän lupasi palata heti kuin kuulisi, että herra Meeke astuisi Darrockin kynnyksen yli ja uhkasi silloin hänen papinkauluksestaan huolimatta antaa hänelle kelpo selkäsaunan.

Tämän sanottuaan hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin, missä hänen aluksensa oli satamassa. Emäntäni säilytti levollisuutensa siksi, kunnes herra Smith katosi näköpiiristä; sitten sai hän ankaran itkunkohtauksen, jonka jälkeen hän heikkoni niin, että hänet oli kannettava vuoteeseen, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan.

Samana iltana toi muuan mies takaisin isäntäni hevosen sekä minulle osotetun kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

"Kootkaa vaatteeni ja antakaa matkalaukku tämän kirjeen tuojalle.
Sanokaa vaimolleni, että minä lähden tänä iltana purjehdusmatkalle
Ruotsiin. Lähettäkää minulle saapunut posti Tukholmaan, poste
restante."

Minä noudatin annettua määräystä, kuitenkin jättäen sen täyttämättä siinä kohden, etten ilmoittanut mitään emännälleni. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä, ja hän oli vielä talossa. Minä tiedustelin häneltä, oliko soveliasta kertoa kirjeen sisällöstä emännälleni, mutta hän kielsi sen, ottaen omaan haltuunsa minulle lähetetyn paperinlapun. Jos emäntäni voimistuisi, näyttäisi hän sen hänelle.

Noin tuntia jälkeen kuin kirjeentuoja oli lähtenyt, saapui Darrockiin herra Meeken taloudenhoitaja tuoden emännälleni pinkan nuotteja. Minä kerroin hänelle herra Smithin äkillisestä lähdöstä sekä että emäntäni luokse oli haettu lääkäri. Tämä tieto sai herra Meeken kiireesti saapumaan meille persoonallisesti.

Minä olin hyvin suutuksissani hänelle senvuoksi, että hän oli saanut aikaan moisen riidan, ja mennen yli velvollisuuksieni rajain, kerroin minä hänelle koristelematta koko tapauksen. Ja tuo heikko, lapsellinen olento, hän punastui korviaan myöten, vaipui tuolille ja itki, — niin, ihan sanan todellisessa merkityksessä hän itki.

"Voi, William", lausui hän, väännellen hentoja, valkoisia käsiään, "mitä me nyt teemme?"

"Koska te kerran teette minulle sen kysymyksen, sir", vastasin minä, "niin minä toivon teidän antavan anteeksi, että, vaikka olenkin palvelija, sanon suoraan ajatukseni. Minä tunnen kyllä liiankin hyvin asemani, tietääkseni, että jo olen mennyt liian pitkälle siinä, mitä tähänkin saakka olen sanonut. Mutta minä olen valmis", virkoin minä ja tunsin toisen silmäni kyyneltyvän, "menemään vaikka kuolemaan emäntäni tähden. Hänellä ei ole täällä ketään sukulaista, joka voisi puhua kanssanne, ja siksi on parempi, että palvelija rohkenee olla tungettelevainen, ennenkuin ehtii tapahtua joku korjaamaton onnettomuus senvuoksi, ettei ole ajoissa käytetty parannuskeinoa. Minä teidän sijassanne, sir, kirjoittaisin heti herra James Smithille ja selittäisin, etten minä pappina tahtoisi panna kovaa kovaa vastaan, vaan kerta kaikkiaan lopettamalla käyntini Darrock Hallissa tahtoisin näyttää, kuinka väärät hänet epäluulonsa olivat, sekä painostain, etten minä mitenkään tahtoisi aiheuttaa riitaa hänen ja rouvansa välillä. Jos te tahdotte olla hyvä ja kirjoittaa kirjeen valmiiksi puolen tunnin kuluessa, niin minä otan tallista kaikkein nopeimman hevosen, noudan teiltä kirjeen ja lennätän sen itse herra Smithille, ennenkuin hän ennättää lähteä satamasta. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin pyytää nöyrimmästi anteeksi, että minä halvan arvoni unohtaen olen puhunut kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta kuin vertaiseni kanssa."

Se tunnustus on herra Meekelle annettava, että hänellä oli sydän, joskin se mahtoi olla hyvin pieni. Hän pudisti kättäni ja sanoi, että hän vastaanotti minun neuvoni kuin ystävän neuvon ja lähti sitten pappilaansa kirjoittamaan kirjettä. Puolen tunnin kuluttua ratsastin minä pappilaan noutamaan sitä, mutta se ei ollut vielä valmis. Herra Meeke tahtoi saada kirjeen niin viimeistellyksi kuin mahdollista. Minä huomasin, että hänen kirjoituspöydällään oli levällään useita konsepteja, ja hän oli kuumeessa koettaessaan hioa emäntääni koskevat lauseet niin hienoiksi kuin mahdollista. Koska jokainen minuutti oli kallis, hoputin minä häntä parhaani mukaan ilman vähintäkään kursailemista. Ponnistuksistani huolimatta kesti kuitenkin vielä puoli tuntia, ennenkuin kirje lopuksikin oli valmis. Minä nousin ratsaille ja kiirehdin täyttä laukkaa kaupunkiin.

Saapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään alusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin ottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat merimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen tuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia.

Minä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli lähettää kirje Tukholmaan, poste restante.

Seuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka minä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva itse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä selitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua ymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä olin antanut hänelle hyvän neuvon.

Tieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista vaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi joutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi; nähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä kirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle.

Sen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken kirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli pukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin sekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi, että hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään tavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja surunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin minä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti pyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa minä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja pyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan loukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi sulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa perästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja.

Tämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja hän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien sukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä. Matkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään — ehkä hieman kiusalla, arvelin — sanoakseen jäähyväiset herra Meekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra Meekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon nuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt puhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni ensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi pastori kiireesti veräjälle häntä vastaan.

"Älkää pelästykö, herra Meeke", virkkoi emäntäni. "Vaikkakin te olette tehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole lupautunut olla tulematta tänne pappilaan."

Sitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun takaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään pappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen tytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui minusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se ei ollut mikään hyvä merkki.

Puolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi Lontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan kirjettä mieheltään.