II.
Nimetön kirje.
Muutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin.
Sielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä.
Kului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi ainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa elämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan emäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, lukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin silloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi.
"Miten on laitasi?" kysyin minä.
"Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin kauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden jäljen!"
Minä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian. Emäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon kehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla tuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt yönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella ikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli Josephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra Meekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle, oikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi kyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan tekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa hienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen senjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun hän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut pieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle.
"Minäkö olisin vihainen hänelle?" huudahti Josephine terävästi. "Jos emäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle toisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan voisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista ajattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne."
Hän heitti minuun silmäyksen — ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen nähnyt — ja purskahti nauruun — epämiellyttävimpään ja terävimpään nauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän käänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut.
Mutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että hän olisi laiminlyönyt tehtäviään — ne hän suoritti yhtä hyvin ja täsmällisesti kuin ennenkin — mutta hänen olennossaan esiintyi jotain eriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti kaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut mitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta kaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut hänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet pois talosta.
Tätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin vähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat seuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut mitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin jotain.
Eräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen sisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut isäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen ihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. "Sen täytyy olla joku kerjuukirje", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni.
Ennenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli jotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi hän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia rivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat vavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui voimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon tapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi muistamatta minun läsnäoloani.
"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.
Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin sukulaisiinsa.
Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden tunnin ajan.
"Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja sentähden olen minä tämän herran — hän on eräs minun läheisimpiä sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani — täydellä suostumuksella päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein riippuu elämä ja kuolema."
Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt, mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja ennätti ennen häntä.
"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua."
Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi puoleeni ja virkkoi:
"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä."
Minä kumarsin ja myönsin.
"Kuten muistanette", jatkoi hän, "saapui emännällenne viisi päivää sitten muuan kirje."
"Kyllä, sir", vastasin minä, "kirje, jonka johdosta hän suuresti pelästyi ja tuli liikutetuksi."
"Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen", sanoi asianajaja. "Voin teille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne vastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus. Olen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa nimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin."
Senjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain sitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan sen sanasta sanaan. Se kuului:
"Rouva!
Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen vaimon.
En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä, missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette huomaamaan, että olen puhunut totta.
Muuan tuntematon ystävä."
Niin huonot ajatukset kuin minulla isännästäni yleensä olikin, en kuitenkaan saattanut uskoa, että hän olisi voinut tehdä sellaisen konnantyön kuin kirjeessä kerrottiin.
"Voi, herra", huudahdin minä, "tämä on varmaan hävytöntä petosta!
Sellainen ei voi olla totta."
"Sitä minäkin olen vakuuttanut emännällenne", virkkoi asianajaja "mutta hän sanoo…"
"Että minä tunnen sen olevan totta", keskeytti hänet emäntäni heikolla, tukahtuneella äänellä.
"Tarpeetonta on nyt vielä ratkaista kysymystä", lausui asianajaja. "Meidän täytyy nyt saada selville asian oikea laita. Se täytyy tapahtua pian. Olen kirjoittanut eräälle apulaiselleni, joka on tottunut suorittamaan arkaluontoisia tutkimuksia, ja käskenyt hänen viipymättä saapua tänne. Hän on täydellisesti luotettava ja alkaa heti tutkimuksensa. On ehdottomasti välttämätöntä erehdysten välttämiseksi, että häntä seuraa joku henkilö, joka hyvin tuntee James Smithin ulkomuodolta sekä hänen elintapansa, ja emäntänne on valinnut teidät siksi henkilöksi. Kuinka viisaasti tutkimukset toimitetaankin, voivat ne koitua vaikeiksi ja pitkäaikaisiksi, ja myöskin vaaroja voi olla tarjona. Oletteko", virkkoi lakimies ja katsoi minuun terävästi, "valmis uhrautumaan emäntänne hyväksi?"
"Kaiken mihin kykenen, olen valmis tekemään", vastasin minä. "Pelkään ainoastaan, etten ole tarpeeksi sukkela voidakseni olla hyödyksi. Mutta mitä vaaroihin tulee, niitä en pelkää."
Emäntäni otti nenäliinan kasvoiltaan, katseli minua kyyneleisillä silmillään ja ojensi minulle kätensä. Minä en voi käsittää, kuinka saatoin niin unohtaa alhaisen asemani, mutta minä rohkenin tarttua hänen käteensä ja suudella sitä; silmänräpäys senjälkeen minä tunsin olevani hyvin nolo.
"Te olette oikea mies", lausui asianajaja ja nyökkäsi päätään. "Älkää pelätkö kykenemättömyyttänne, sillä minun apulaisellani on järkeä kahdellekin. Kuitenkin vielä pari sanaa. Muistakaa, että tämä asia on pidettävä tarkoin salassa. Lukuunottamatta meitä kolmea ja seurakunnan pastoria, jolle emäntänne on kirjeellisesti muutamin sanoin ilmottanut tapahtumasta, ei kukaan muu tiedä asiasta. Apulaisenikin tulee noudattamaan ehdotonta vaiteliaisuutta."
Asianajajan apulainen ei antanut kauvan odottaa itseään; hän saapui
Lontoosta ensi tilaisuudessa.
Minä olin kuvitellut häntä vakavaksi, hiljaiseksi mieheksi, jonka silmissä huomasi hieman sukkeluuden vilahtelua. Sensijaan olikin hän minun suureksi ihmeekseni lyhyt, lihava, reipas ja iloinen mies, jolla oli mustat silmät ja suuri paloviinanenä. Hänellä oli musta puku, hieman hutiloimalla solmittu kaulanauha, hän pisti silloin tällöin nokkaansa annoksen nuuskaa, käveli kädet selän takana ja näytti enemmän elämänhaluiselta patruunalta kuin asianajajan kirjurilta.
"Mitäs kuuluu?" virkkoi hän, kun minä avasin hänelle oven.
"Minä olen se mies Lontoosta, jota täällä odotetaan — olkaa hyvä ja ilmottakaa, että hra Dark on täällä. Minä istun täällä odottamassa niin kauan. Ja, nuori mies, jos tässä talossa on mitään oluen tapaista, niin en ollenkaan kursaile sanoa, että minä juon sellaista sangen mielelläni."
Minä menin hakemaan hänelle olutta ennenkuin ilmotin hänen saapumisestaan. Viedessään lasin huulilleen tirkisteli hän minua uteliaana.
"Maljanne!" sanoi hän. "Minä pidän teistä, älkää unohtako, että nimeni on Dark. Ja olkaa hyvä ja jättäkää oluttuoppi pöydälle, sillä voi olla mahdollista, että esimieheni antaa minun odottaa."
Minä ilmotin hänen tulostaan ja minut käskettiin johdattaa hänet kirjastohuoneeseen.
Palattuani takaisin etuhuoneeseen huomasin, että oluttuoppi oli tyhjä ja että herra Dark virkisti itseään nuuskalla, jonka johdosta hän aivasteli kuin valaskala. Hän oli juonut kelpo määrän kaikkein väkevintä olutta, mitä meillä oli talossa, ja se ei näkynyt tehneen häneen sen enempää vaikutusta kuin olisi hän juonut pelkkää vettä.
Johdattaessani häntä käytävän kautta kirjastohuoneeseen, kulki
Josephine ohitsemme. Herra Dark kumarsi hänelle syvään.
"Nähtävästi kamarineiti", kuulin hänen lausuvan itsekseen. "Nätti tyttö, mutta hemmetin vaikeata olisi tulla toimeen hänen kanssaan."
Minä katsahdin häneen melkein vihaisena, sillä hän oli niinkin osoittavan rauhallinen; ja avatessani hänelle oven heitin minä häneen tutkivan silmäyksen, mutta hän silmäsi minuun samalla tavalla.
"Hyvä", virkkoi hän "tulenhan jo toimeen yksinkin."
Senjälkeen naputti hän ovelle, avasi sen ja astui sisään, naama hyvinvoivan loistavana.
Puolen tunnin perästä soitettiin minua. Hra Dark istui emäntäni ja asianajajan välissä, joista edellämainittu silmäili häntä hämmästyneesti, jälkimäinen taas sangen suosiollisesti. Asianajajalla oli polvillaan avattu salkku ja kynä kädessään. Herra Darkiin ei James Smithiä koskeva salaisuus näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.
"Olen saanut luvan tehdä teille erään kysymyksen", virkkoi herra Dark heti sisään astuttuani. "Nähdessänne herranne aluksen purjehtivan ulos merelle, kuulitteko, mihin suuntaan sen piti mennä, Skotlantiako kohti? Hä? Sano tietosi, miekkonen!"
"Aivan oikein, sinne päin", vastasin minä, "merimiehet satamassa kertoivat sen minulle."
"Vaikka hän sanoikin aikovansa Ruotsiin", virkkoi herra Dark, kääntyen asianajajan puoleen, "niin luulen minä hänen kuitenkin lähteneen Skotlantiin. Arvelen nyt olevani selvillä asiasta."
Asianajaja nyökkäsi ja katsoi emäntääni, joka myös teki samoin.
Senjälkeen virkkoi hra Dark minulle:
"Laittakaa heti matkalaukkunne kuntoon ja toimittakaa, että pääsemme vaunuilla lähimpään kaupunkiin, mistä voimme saada kyydin. Silmät auki, nuori mies, silmät auki!"
"Ja mitä tapahtuneekin", lisäsi emäntäni, ja hänen ystävällinen äänensä värisi hieman, "niin olkaa varma, William, minä en koskaan unohda sitä palvelusta, minkä nyt minulle teette. Onhan ainakin lohdullista ajatella, että voin tässä kauheassa koettelussa luottaa teidän uskollisuuteenne sekä herra Darkin erinomaiseen älyyn ja kokemukseen."
Herra Dark ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tuota hienoa kohteliaisuutta; hän näkyi kirjoittavan jollekin lapulle jotain.
Puolen tuntia myöhemmin, kun olin käskenyt valjastaa vaunut ja mennyt etuhuoneeseen matkalaukku kädessäni, oli herra Dark jo siellä minua odottamassa. Hän istui samalla tuolilla kuin silloinkin, kun hän saapui, ja hänellä oli pöydällä edessään samaa väkevää olutta kuin äsken.
"Onko teillä onkia talossa?" kysyi hän, minun laskiessani matkalaukkuni lattialle.
"On kyllä", vastasin minä hämmästyneenä hänen kysymyksestään. "Mitä te niillä teette?"
"Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan pari kappaletta", virkkoi herra Dark, "sekä koukkuja, siimaa ja tekokärpäsiä. Ja vetäkää nahkaanne lasillinen olutta ennenkuin lähdemme, William, älkääkä seisoko siinä ja töllistelkö. Minä sitten juttelen teille jotain selventävää, kunhan pääsemme matkaan. No, kiirehtikää hakemaan onkia! Minä tahdon olla matkalla viiden minuutin kuluttua."
Palattuani, mukanani mainitut tarpeet, istui herra Dark jo vaunuissa.
"Rahat, matkalaukut, kalastustarpeet, matkasuunnitelma, jäljennös nimettömästä kirjeestä, kartta", luetteli hän, siten kerraten muistissaan tarvittavat tavarat. "Hyvä on. Antakaa mennä!"
Minä tartuin ohjaksiin ja niin sitä mentiin. Lähtiessämme näin emäntäni ja Josephinen katselevan meitä kumpikin ikkunastaan. Muisto näistä kahdesta kasvoista, joista toiset olivat vaaleat ja ystävälliset, toiset keltaiset ja pahansuovat, seurasi minua lakkaamatta monta päivää jälkeenpäin.
"Nyt, William", virkkoi herra Dark, kun olimme ajaneet läpi puistikon veräjän "tahdon ennen kaikkea sanoa teille, että teidän on tästä hetkestä alkaen lakattava olemasta oma itsenne. Te olette pankkivirkailija samoinkuin minäkin. Me olemme saaneet tavallisen lomamme, joka tulee meille joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu, ja nyt me teemme pienen matkan Skotlantiin, missä aiomme hengittää meri-ilmaa ja hieman kalastella, jos siihen tarjoutuu tilaisuutta. Minä olen paksu kasööri, joka hoitelen suuria kultavarastoja; te olette laskija, joka istutte kirjoinenne minun takanani. Skotlanti on ihana maa William. Sanokaa, osaatteko laittaa viskytoteja? Minäpä osaan, ja mikä vielä ihmeellisempää, myöskin juoda niitä."
"Skotlantiin!" huudahdin minä. "Mitä me siellä teemme?"
"Kysymys kysymykseen", vastasi herra Dark, "mitä varten me olemme matkalla?"
"Saadaksemme selvää isännästäni ja tietoa siitä, onko häntä koskeva kirjeen sisältö totta."
"Aivan oikein. Entä millä keinoin me teidän mielestänne pääsisimme tuohon selvyyteen, hä?"
"Minä matkustaisin Ruotsiin Tukholmaan, jonne hän käski osottaa kirjeensä ja etsisin häntä sieltä."
"Niinkö te todella tekisitte?" sanoi herra Dark. "Jos me olisimme lammaspaimenia ja kadottaisimme yhden lampaan Cumberlannissa, niin ryhtyisimmekö me etsimään sitä Lands Endistä, tai haeskelisimmeko ehkä hiukan lähempää?"
"Nyt te teette pilaa minusta", virkoin minä.
"Enpä niinkään", vastasi herra Dark, "minä vaan hiukan valaisen teidän järkeänne. Herra James Smith aikoi matkustaa Ruotsiin, mutta poikkesikin ensin Skotlannin rannoille. Tulee muistaa, että hän purjehti huvialuksella. Sopiiko sellaisiin elävää karjaa ja teurastajia, hä? Entä pysyvätkö lihapaistit tuoreina koko matkan Cumberlannista Ruotsiin? Ei. Mutta elävätkö herrasmiehet mielellään paljaasta suolasta? Eivät. Minkä johtopäätöksen nyt siis voimme vetää näistä kolmesta seikasta? Kas sen, että herra James Smithin on täytynyt matkallaan Ruotsiin poiketa jonnekin uudistamaan eväsvarastoaan. Minne hänen siinä tapauksessa on sopinut poiketa? Onhan selvää, että jonnekin Skotlannissa. Mutta minne? Mannermaan pohjoispuolelleko, vai joillekin läntisille saarille?"
"Luultavimmin mannermaalle, sillä siellä ovat suurimmat merikaupungit, joista hän varmemmin saa kaikkia mitä tarvitsee. Mitä meidän nyt siis on lähinnä tehtävä? Ei muuta kuin matkata suoraa päätä pohjois-Skotlantiin. Mitä te nyt sanotte tästä kaikesta, William? Onkohan minun suunnitelmani oikea, vai onko teidän väkevä oluenne sekottanut järkeni?"
Olihan selvää, ettei olut ollut siihen asiaan mitään vaikuttanut, ja sen minä hänelle myönsinkin. Hän nauroi ja tirkisteli minuun veitikkamaisesti, virkistäen itseään silloin tällöin nuuska-annoksella. Hän lupasi vielä kerran käydä aivoissaan läpi suunnitelmansa.
Kun me sitten saavuimme kaupunkiin, oli hän suorittanut tuon sielunponnistuksen ja näytti olevan hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli heti valmis vertaamaan paikkakunnan ravintolan olutta siihen, mitä oli saanut meillä. Me tilasimme hiukan leipää, vähäsen bologna-makkaraa ja kaksi pulloa sherryä vaununlaatikkoon. Sitten me lähdimme tärkeälle matkallemme.
"Vielä muuan ystävällinen neuvo", virkkoi herra Dark ja asettui mukavaan asentoon vaunun nurkassa. "Nukkukaa niin usein, William, kuin suinkin mahdollista, sillä te ette saa kunnollisesti maata sängyssä ennenkuin Glasgovissa."