VI.
Odottamaton todistaja.
Kolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät olleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme palvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa, jotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä rauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä seisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen ja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin tämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa. Kamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin lähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut parempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin emäntäni tuolin takana.
Kun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään rauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua, mutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli tapahtunut sitten edellisen kuulustelun.
Notario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä siihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi tuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia todistajia.
"Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan, että syytetyt vapautetaan."
"Missä on se todistaja?" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan
Josephinea.
Asianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti takaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että se oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James Smith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois. Mutta hän oli terve ja reipas kuten aina.
Josephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin ilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti yhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä hänen keltainen hipiänsäkin.
"On tarpeetonta", sanoi asianajaja, "että tuhlaan sanoja selvittääkseni sen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä vastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi vapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith, joka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa."
"Se ei ole hän!" huusi Josephine kimakasti. "Tuo mies on petturi. Minä väitän, ettei hän ole herra James Smith."
"Luonnollisesti te niin väitätte", virkkoi asianajajamme, "mutta meidän aikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith."
Ensimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen nähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa, ja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith, joskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois.
"He ovat kaikki yhdessä juonessa!" kähisi Josephine.
"Ellette ole vaiti", virkkoi tuomari, "niin teidät viedään ulos. On ehkä soveliasta", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, "että te nyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä."
Senjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista.
Hänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta ei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin olivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin, täytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän sekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut saamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä, epäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen, että esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith.
"Minä en voi sanoa sitä varmuudella", virkkoi mies ja näytti aivan hämmentyneeltä. "Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta toiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos hän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava, niin voisin kyllä vannoa, että se on hän."
Onneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt hämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija häntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä, oliko hän hänen isäntänsä.
"Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai etkö!" karjasi hän kiivastuneena.
"Se on hänen äänensä", vakuutti palvelija nyt. "Niin", lisäsi hän, "olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin varmasti sanoa, että se on hän."
"Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith", virkkoi herra Dark veikeästi, astuen esiin, "niin on minulla tässä mukanani pieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin."
Senjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen sen herra Smithin päälaelle.
"Sopii mainiosti, eikö niin", jatkoi herra Dark. "Mutta herra Smithin on tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla myöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää."
"Valhetta! Valhetta! Valhetta!" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan menettänyt itsehillitsemiskykynsä.
Tuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja hänet saatettiin viereiseen huoneeseen.
Nyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen jälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva henkilö oli herra James Smith.
"On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia", lausui tuomari. "Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle on todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa, että he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole vähimmälläkään tavalla tahrattu."
Senjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan lausui herra James Smithin puoleen kääntyen.
"Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole suoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa", lausui hän. "Mutta nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta herra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä johdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa antanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä alemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja hyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa on joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa Darrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi tehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole mitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen pitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni, että hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta, sydämetöntä ja petoksellista."
Tähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith — jota oli nähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa — että saapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää velvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään muu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän velvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen vastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia. Tämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä matkoihinsa.
Siihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi hän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä:
"Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se ei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa. Onko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?"
Emäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei hän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin saatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa.
Kun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi saada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa.
Kun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti jotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja tarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra Dark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi minuutiksi, että saisin ilon kuulla "jutun lopun".
Sillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin.
"Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?" virkkoi tuomari, kääntyen asianajajan puoleen.
"Väärästä valastako?" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen.
"No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta. Luulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin osaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!"
"Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi kaksoisnaimiseen", kuiskasi herra Dark minulle.
Niin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana kauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat "sinun uusi vaimosi". Ehkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin.
"Me emme nyt tällä kertaa vaadi hänelle edesvastuuta väärästä valasta", virkkoi asianajaja, "vaan eräästä toisesta rikoksesta, jota pyydämme käsittelemään heti, että omistaja saisi takaisin varastetun omaisuutensa. Minä nimittäin syytän, että hän palvellessaan Darrock Hallissa varasti emännältään kaksi rannerengasta, kolme sormusta sekä puolentusinaa pitsinenäliinoja. Mainitut tavarat löydettiin tänä aamuna hänen vuoteestaan patjojen välistä, ja oli siellä myöskin kirje, joka selvästi osottaa, että hän oli ilmottanut tavarat omikseen ja koettanut myydä ne Lontooseen."
Samassa otti herra Dark esiin koristeet, nenäliinan ja kirjeen, jotka hän antoi tuomarille.
Vihdoinkin näytti Josephine masentuvan. Kuultuaan syytteen puristi hän suonenvedontapaisesti kätensä nyrkkiin, puri yhteen teräviä valkoisia hampaitaan ja päästi sitten suustaan sanatulvan vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt, enkä siis voi sitä tässä toistaa.
"Luulenpa että neitokainen vihdoinkin on täydellisesti voitettu", kuiskasi herra Dark minulle ja hymyili.
"Menkää nyt kotiin Darrock Halliin, William, ja päästäkää tuoppi täyteen sitä mainiota väkevää oluttanne. Minä tulen perässä viiden minuutin kuluttua."
Kun minä sitten olin paluumatkalla Darrock Halliin, oli minun melkein vaikea käsittää, että nyt olin vapaa mies.
Vähän ajan päästä saapui herra Dark ja nautti minun onnekseni ja terveydekseni senkin seitsemän kulausta. Hän nyökäytti päätään ja naureskeli hiljaa, niin että minun oikein täytyi kysyä, miksi hän oli niin hyvällä tuulella.
"Se on tuon jutun vuoksi, William, sen ihmeellisen selvyyden vuoksi, mihin siinä lopultakin päästiin. Oh, on sentään suuri onni saada olla mukana tällaisissa asioissa!" huudahti hra Dark ja hykerteli lihavia käsiään.
Minä olin kyllä aivan toista mieltä; minä olin liiaksi utelias saamaan kuulla, millä tavoin herra James Smith oli löydetty ja pakotettu saapumaan oikeuteen, antautuakseni puhelemaan mistään muusta. Herra Dark arvasi ajatusjuoksuni, ja pyytäen minua istuutumaan kertoi hän minulle hyväntahtoisesti kaikki mitä halusin tietää.
"Saatuani toimintaohjeeni ja tultuani tuntemaan jutun kaikki yksityiskohdat", alkoi hän, "ei minua ollenkaan kummastuttanut, että herra Smith oli palannut takaisin; mainitsinhan minä siitä teillekin erotessamme. Kuitenkin kummastutti minua suuresti se käänne, minkä asia oli saanut, ja minun täytyy myöntää, ettei minulla ollut paljon toivoa saada käsiini tuota miestä. Minä noudatin päämieheni kehotusta ja panin lehtiin hyvin varovaisesti laaditun ilmotuksen. Ilmotus oli osotettu herra James Smithille. Kaksi päivää senjälkeen kuin ilmotus oli ollut lehdissä saapui konttoriimme naisen käsialalla kirjoitettu kirje. Minun tehtävänäni oli avata kaikki kirjeet, ja niinpä minä siis avasin senkin. Kirje oli hyvin lyhyt ja varovainen; sen kirjoittajatar oli lukenut ilmotuksen ja pyysi, että joku konttorimme henkilöistä saapui kello kahden ja neljän välillä siihen paikkaan, mikä osote kirjeessä ilmotettiin. Tietystikin lähdin sinne minä. En juuri paljon toivonut, sillä Lontoossahan on kovin paljon James Smith nimisiä henkilöitä. Saavuttuani perille vietiin minut erääseen huoneeseen, missä leposohvalla makasi aamupuvussaan tavattoman kaunis nuori nainen, joka nähtävästi hiljakkoin oli toipunut jostain taudista. Hänellä oli vieressään sanomalehti ja hän meni heti suoraa asiaan. 'Minun mieheni nimi on James Smith', virkkoi hän, 'ja minulla on syytä saada tietää, onko hän se, jota etsitte.' Minä kuvailin hänelle hra James Smithin Darrock Hallista Cumberlannista. 'Minä en tunne ketään sellaista miestä', sanoi nainen…"
"Se ei siis ollut hänen rouvansa n:o 2", keskeytin minä.
"Odottakaa vähän", sanoi herra Dark. "Minä mainitsin nyt herra Smithin huvialuksen nimen, ja silloin nainen nousi äkkiä sohvalta, 'luulenpa teidän menneen naimisiin Skotlannissa', virkoin minä. Hän tuli kuoleman kalpeaksi ja sanoi: 'Se on minun mieheni! Hyvä herra, mitä on tapahtunut? Mitä te hänestä tahdotte? Onko hänellä velkoja?' Minä tuumin silmänräpäyksen ja päätin sitten kertoa hänelle totuuden, sillä minä pidin asialle hyödyllisenä pelottaa häntä. Voitte arvata, William, että siitä tuli hauska hetki, kun hän sai kuulla miehensä kaksoisnaimisesta. Hän huusi ja pyörtyi ja itki ja moitti minua — ikäänkuin minussa olisi ollut jotain moitittavaa. Sitten saapui herra James Smith kotiin. Käsitätte kai, ettei se ollenkaan parantanut asiaa. Hän löysi minut hoitamassa rouvaansa vesivaleluilla ja hajusuolalla; ja minä olen varma, että hän olisi hetimiten heittänyt minut ovesta ulos, ellen minä olisi oitis astunut hänen eteensä ja masentanut hänet sillä ilmotuksella, että hänen vaimoaan syytetään murhasta. Se sai hänet hillitsemään itsensä. Hän pyysi minun menemään viereiseen huoneeseen ja sanoi tulevansa itse kohta perässä."
"Ja te menitte?"
"Luonnollisesti", virkkoi herra Dark. "Minä tiesin, ettei hän päässyt ulos salin ovesta ja että minä voin häntä hyvin vartioida; hän siis jäi kahden rouvansa kanssa, joka ei suinkaan häntä säästänyt, sen kuulin viereiseen huoneeseen. Mutta kaikki kiivaatkin kohtaukset maailmassa loppuvat sentään aina joskus, ja mies, joka ei ole vallan järin tyhmä, voi menetellä sellaisen naisen kanssa, joka häntä rakastaa, miten vaan tahtoo. Niinpä kuulin minäkin pian tuon naisen itkien suutelevan herra Smithiä.
"'Minä en voi palata kotiin', virkkoi nuori rouva. 'Sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kurjasti ja häpeällisesti, — mutta voi, minä en voi kuitenkaan luovuttaa sinua toiselle. Älä palaa vaimosi luokse! Älä palaa, älä palaa!' — 'Sitä sinun ei tarvitse pelätä', virkkoi herra Smith. 'Minun vaimoni ei huolisi minusta, vaikka hänen luokseen menisinkin.' Senjälkeen kuulin, että ovi avattiin, minä lähdin huoneesta ja tapasin hänet eteisessä. Huomattuaan minut alkoi hän kiroilla, ikäänkuin se olisi jotain auttanut. 'Asiat ensin, jos saan luvan, hyvä herra', sanoin minä, 'sitten voitte huvitella itseänne kiroilemisella niin paljon kuin haluatte.' Minä mainitsin hänelle ehtomme ja pyysin häntä vaihtelun vuoksi tekemään minulle seuraa matkatoverina Cumberlantiin. Hän näytti ensin hyvin epäluuloiselta, mutta minä lupasin laatia laillisen asiapaperin — roskapaperi ilman muuta merkitystä kuin että se rauhoitti häntä — joka takaisi hänelle, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa oikeudessa. Sitäpaitsi kuvailin minä hänelle, missä suuressa vaarassa hänen vaimonsa oli."
"Eikö rouva n:o 2 ollut hänen lähtemistään vastaan?" kysyin minä.
"Ei ollenkaan", vastasi herra Dark.
"Minä kerroin asian niinkuin se todellisuudessa oli, ja vakuutin, ettei herra James Smith'ille tapahtuisi mitään pahaa. Kuultuaan kaiken kehotti hän miestään tekemään velvollisuutensa ja valitti emäntänne surullista kohtaloa. Kun tuo nainen oli näin ryhtynyt minua auttamaan, en enää pelännyt, ettei herra Smith olisi seurannut minua. Varmuuden vuoksi annoin minä kuitenkin vartioida koko seuraavan yön ja kun aamulla saavuin hänen luokseen, oli hän valmis matkalle, ja niin me lähdimme. Herra Smith ja minä tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, ikäänkin olisimme olleet vanhoja ystäviä. Minä kerroin hänelle, miten me olimme saaneet hänestä tiedon pohjois-Skotlannissa ja hän taas puolestaan selvitteli minulle pakonsa Darrock Hallista. Se on aika lysti juttu, William, tahdotteko kuulla sen?"
Sanoin herra Darkille, että olin juuri sitä aikonut kysyä.
"No, niin", virkkoi hän, "se tapahtui seuraavalla tavalla. Alkaakseni alusta niin lähti hra Smith vaimonsa n:o 2:n kanssa Skotlannista Välimerelle; hän purjehti ensin pitkin Espanjan rannikkoa ja pysähtyi viimein Cannesissa, joka on satamakaupunki Ranskassa. Siellä hän huomasi erään talon, joka oli myytävä, ja joka oli erittäin sopiva piilopaikka hänelle ja hänen vaimolleen n:o 2. Siihen tarvittiin ainoastaan rahoja ja siksi herra James Smith päätti lähteä kiristämään niitä ensimäiseltä vaimoltaan. Vaimo n:o 2 ei kuitenkaan tahtonut jäädä yksinään Cannesiin vaan seurasi häntä aina Lontooseen saakka. Siellä hän valehteli vaimolleen menevänsä nostamaan erään maa-alueensa vuokrarahoja ja lähti suoraa päätä Darrock Halliin. Hänen aikomuksensa oli saada emäntänne taipumaan suosiolla antamaan hänelle rahaa, mutta kuten tiedätte, esiintyi hän heti alussa sangen epäonnistuneesti…"
"Niin niin, sen historian minä tunnen täydellisesti", sanoin minä kun huomasin herra Darkin aikovan ruveta kuvailemaan herra Smithin riitaa emäntäni kanssa. "Kertokaa minulle sensijaan mitä hän teki senjälkeen kuin oli jäänyt yksinään punaiseen huoneeseen."
"Mitäkö hän teki?" virkkoi herra Dark. "Mitäpähän muuta kuin laskeutui vuoteeseen tietoisena siitä epämiellyttävästä asiasta, että teidän emäntänne oli saanut selvän hänen toisesta naimisestaan, eikä hänellä ollut muuta lohdutusta kuin konjakkipullo. Viruessaan sängyssä tuli hän siihen johtopäätökseen, että emäntänne aikoi syyttää häntä kaksoisnaimisesta. Hän päätti senvuoksi, niinkauvan kun vielä oli aikaa, paeta lain kouraa. Kun hän arveli, että ehkä oli luvattu joku palkinto hänen kiinniottamisestaan, päätti hän tehdä ne muutokset ulkomuotoonsa, mitkä oikeudessa antoivat todistajille niin paljon päänvaivaa. Hän leikkasi tukkansa ja ajeli pois leukapartansa. Hänellä ei ollut käytettävänään lämmintä vettä, joten hänen täytyi laittaa kylmää vaahtoa, ja osaksi siksi, ja osaksi myös senvuoksi, että oli hyvin hermostunut veti hän pienen haavan leukaansa…"
"Ja pyyhkäsi veren yöpaidallaan", sanoin minä.
"Aivan niin", myönsi herra Dark. "Ja nyt seuraa paras kaikista. Kun hän oli leikannut tukkansa ja ajellut partansa, ei hän löytänyt sopivaa paikkaa, mihin kätkeä nuo jäännökset. Kamiinissa ei ollut tulta, eikä hänellä ollut tulitikkuja, joten hän ei voinut niitä polttaa. Ilmitulemisen pelosta ei hän uskaltanut heittää niitä mihinkään talon läheisyyteen. Senvuoksi kääri hän ne paperiin, pisti paketin taskuunsa, ja ajatellen heittää sen pois sittenkun oli päässyt jonkun matkan päähän Darrockista, tarttui matkalaukkuunsa, hyppäsi ulos ikkunasta, sulki sen hiljaa jälkeensä ja riensi tiehensä niin nopeaan kuin pitkillä koivillaan suinkin pääsi. Lontoossa sattui hänelle uusi onnettomuus: vaimo n:o 2 oli sairastunut. Herra James Smith löysi hänet vuoteesta ja tohtori kielsi kiven kovaan sairasta matkustamasta. Ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin pysähtyä Lontooseen siksi kuin nuori rouva paranisi. Onneksi se ei tapahtunut varsin pian, joten emäntänne voi hyvän nimensä ja kunniansa takaisin saamisesta kiittää etupäässä juuri tuota naista."
"Suokaa minun kysyä, mistä saitte käsiinne hänen leikatun tukkansa?" virkoin minä.
"Siitäkin on meidän kiittäminen vaimoa n:o 2:ta", vastasi herra Dark; "puhuessani hänen kanssaan ennen mainitusta sanomalehti-ilmotuksesta, otin minä vapauden kysyä, miten hän tuli ajatelleeksi, että hänen miehensä ja se hra James Smith, jota me haimme, mahdollisesti oli sama henkilö. Sitä ei aiheuttanut sen ihmeellisempi seikka, vastasi hän, mutta kun hän palasi kotiin tukka leikattuna, parta ajettuna, rupesin minä ajattelemaan, että hänelle mahdollisesti oli tapahtunut jotain ja teidän ilmoituksenne vahvisti epäluuloni. Minäkin tulin sitten ottaneeksi huomioon että häntä ehkä olisi vaikea tuntea oikeudessa, jonka vuoksi minä kysyin herra Smithiltä ennenkuin lähdimme Lontoosta, minne hän oli pannut tukkansa ja partansa. Hän oli unohtanut paketin matkatakkinsa taskuun ja luonnollisesti minä otin sen heti haltuuni. Niin, tämä on ollut kerrassaan kaunis juttu! Ammattinäkökannalta katsoen olemme me hoitaneet asian loistavasti. Me olimme saaneet hänet käsiimme oikeaan aikaan ja oikeaan aikaan olemme myöskin päässeet hänestä. Ja tänä iltana on hän matkalla vaimonsa n:o 2:n kanssa ulkomaille, eikä hän ikänä astu jalallaan Englannin manterelle, vaikka hän eläisi vanhaksi kuin Metusalem."
Minä tunsin todellista kevennystä kuullessani kaiken tämän, ja tyytyväisyyttäni lisäsi sekin herra Darkin vakuutus ettei emäntäni koskaan enään tarvitsisi pelätä Josephinenkaan konnan kujeita.
"Lyhyesti sanoen", virkkoi herra Dark ja nousi lausuakseen jäähyväiset, "on emäntänne kamarineiti nyt täydellisesti voitettu. Hänet lähetetään sellaiseen paikkaan mistä hänen paha tahtonsa ei pääse tekemään mitään tekoja. Hän kyllä menetteli varsin ymmärtäväisesti siinä, että hankki itselleen asunnon kylässä sekä saapui säännöllisesti oikeuden istunnoihin. Se näytti varsin viattomalta ja kunnioittavalta. Mutta kätkeä varastetut tavarat patjojen väliin — ensimäinen paikka, mistä jokainen järkevä ihminen niitä hakisi — se oli jotain hämmästyttävän tyhmää, eikä sitä voi selittää muuten kuin että se vaikea juoni, jonka hän oli ottanut ajaakseen perille, vaivasi aivan liikaa hänen aivojaan. Pyydän että lausutte emännällenne kunnioittavammat terveiseni. Sanokaa hänelle etteivät herra James Smith ja Josephine Durand koskaan enää tule häiritsemään hänen rauhaansa. Hänen täytyy nyt vain virkistyä ja koettaa etsiä onnea. Emäntänne malja! Teidän maljanne, William! Ja pohjasakka minun omaksi kunniakseni!"
Herra Dark laski tuopin pöydälle, pirahutti nokkaansa aika annoksen nuuskaa ja lähti vihellellen Darrock Hallista. Sen perästä emme ole toisiamme tavanneet.
* * * * *
Vielä muutama sana emännästäni sekä muista päähenkilöistä tässä kertomuksessa.
Mitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni ja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa, että niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat iskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen harteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi kuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta jonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman — ja minä olen nähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka luultiin musertavan hänet kokonaan.
Viipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä huolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat lopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama nainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää monta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen terveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on rauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta vuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt vain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen seikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat hänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta mielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet unohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin henkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin arvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui siitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui täysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi karkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä suuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan vankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin sairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka.
Herra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi pitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut kuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa kanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen mukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa kuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin ummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten hän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi täytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus kuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin naimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut miehen, joka on yksinomaan hänen.
Myöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole mainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän sekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka seurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois paikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä masentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme kuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä autiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan eräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee emäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen kirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan toistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät helähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja sitten — samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat kertojansa huulilla.