V.

Syytettyinä murhasta.

Minä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään enempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli tapahtunut jotain.

Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan. Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan väärät.

Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.

Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut, lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista, joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia määräyksiä.

Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon, että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa. Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.

Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin ehdottanut.

Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin toimittamaan kirjettä perille.

Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen veljensä Philip Nicholson.

Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle. Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta. Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun taas toinen jäi vaunujen luokse.

"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen hänelle tuolia.

"Minä tiedän mitä tarkotatte", keskeytti hra Philip minut kiivaasti, "ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin olette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta olen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä emäntäänne ja teitä."

Hänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun sydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani.

"Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen aamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä kiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että viimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri huoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä hävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa oli veritäpliä."

"Se on totta, herra", vastasin minä.

"Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa", virkkoi herra Philip, "sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä erästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko myöntää tai kieltää."

"Teidän veljellenne!" toistin minä. "Epäilläänkö minua siis jostain?"

"Epäillään, että herra James Smith on murhattu."

Minä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni.

"Sitä on kyllä ikävä sanoa", jatkoi herra Philip, "mutta epäluulot kohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin."

En tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei kykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun sijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin sanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän tai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en luultavastikaan olisi sitä tuntenut.

"Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama vangitsemismääräys…"

"Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni
"Ettäkö emäntäni vangittaisiin?"

"Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut, että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen kanssarikollisensa."

"Kuka on se todistaja?"

"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki asianomaisen valan."

"Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä emäntääni että minuun nähden."

"Minä toivon — niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä tilassaan siirtää täältä pois."

"Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen kuolemansa."

"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin häntä kantamaan tätä kuormaa."

Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin. Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois — vankina ensi kerran elämässäni.

Matkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan ajatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja valheeseen.

Minun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä sinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut itsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn. Mutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka olisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi minutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta näihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin.

Minut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea, tuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun näin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä sellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan koko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat vain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta. Minä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä voinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän osasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan.

Hän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin saapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand, hiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä kiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen miehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen vuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että jotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa kerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja kahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan — oli seurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja sitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen nurkkaan — oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta vanhojen aseiden kokoelmasta — oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt hänen menevän sisään punaiseen huoneeseen — oli kuullut hra James Smithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui — oli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen ja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos tikari kädessä — oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen asettavan tikarin entiselle paikalleen — oli nähnyt emäntäni kääntyvän eräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni — oli kuullut hänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven — oli jälleen lymynyt käytävässä — oli nähnyt emäntäni ja minun menevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin ja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja viettänyt siellä lopun yötä.

Vahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa varma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että minä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi, että herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli kieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa noudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin, olemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta siihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti.

Nyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta.

Minä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa lainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni. Tuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja siihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin onnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä tiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan. Hänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni laita, pudisti hän surullisesti päätään.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja nainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän saattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti heikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra Philip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet musertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä tunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin selvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai kasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset eivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock Hallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä."

"Mutta", sanoin minä, "ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut, että Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset ole sitä näyttäneet toteen?"

"Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen", vastasi asianajaja, "kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan laillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että rauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että hän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän onnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti ainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän kanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti suojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson uskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä Darrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään kaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen minä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle kannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se seikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki ne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin lykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää teitä molempia vangittuina."

"Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän viattomuutemme?" kysyin minä.

"Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet pakotetuksi saapumaan tänne."

"Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun saa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on kyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta…"

"Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy tulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että hän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä syytteeseen."

Minä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää lausunut sanaakaan.

"Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen puolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme herra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä kansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän asetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen minä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan koko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä, ettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan. Kun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo — tietysti yhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki etsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän päivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä samalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut ilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot käytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin tehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän tietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra Smithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä vastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin keinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on aiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?"

"Että mitäkö hänellä on minua vastaan?"

"En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää teitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa, että te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin erityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain riitaa emäntänne ja Josephinen välillä?"

Minä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi Josephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan.

"Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa naisessa kuin Josephine", virkkoi asianajaja. "Mutta onko siinä kaikki? Oliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö se, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea persoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti sattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään, että emäntänne olisi hänelle vihainen?"

Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen. Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin emäntäni oli huomannut varkauden.

"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi asianajaja kiihkeästi.

"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa."

Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.

"No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti tuota pirullista naista vastaan!"

Minä katselin häntä hämmästyneenä.

"Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on? Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan ainoastaan siksi, että saisi kostaa, — se on myös parhain keino, millä hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja. Eikö niin?"

"Niin, herra."

"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William! Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu oikeaan paikkaansa — syytettyjen penkille."

Tämän sanottuaan hän lähti.

Kului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta silloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni kuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin nähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet kuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli liikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti hymyillen: "Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä, minä olen siitä suuresti pahoillani." Mutta heti senjälkeen saivat hänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut siinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä tunteneet häntä.

Meidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään uusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan.

Minä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän katsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi:

"Toivon parasta."

Kysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille
Josephinen syyllisyydestä varkauteen.

"Minä en koskaan kerskaile", vastasi hän, "mutta niin viekas kuin hän onkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä taitavampia."

Herra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti katsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut onnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy minun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin välisenä aikana erityisen alakuloinen.