IV.
Lyhyt vierailu.
Elämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa. Lontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä saapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni kieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa kaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin tavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä, saatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä kohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa muuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan.
Kaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke luokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle — ja hän oli mielestäni aivan oikeassa — että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä tahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen perästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut. Annettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi, voisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin tuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa, saapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock Halliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä maailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa. Herra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan paljon virkistämään häntä.
Hänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää aikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät myöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella kaunis keväinen päivä.
Minä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut mieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän.
Päivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä aamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan parissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin aikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä kiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki Josephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä kintereillä.
"Minulta on varastettu!" sanoi emäntäni kiivaasti. "En tiedä milloin ja miten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja."
"Jos teillä on jotain epäluuloja", virkkoi Josephine tavalliseen terävään tapaansa, "niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette. Ainakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni."
"Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?" virkkoi emäntäni vihastuneena. "Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin avaatte suunne."
Senjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli keksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti etsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin ilmottaisimme asiasta viranomaisille.
Emäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme etsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin saada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi, että se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla pöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana aamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei hän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen nautintoa.
Päivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa perään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja leivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen ratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa.
Olin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä ehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista. Senjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka kuulostivat minusta tutuilta.
Emäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja virkkoi:
"William, tunnetteko nuo askeleet?"
Ennenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith.
Hänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin kaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni ja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään kiukkuisesti leukapartaansa.
"Oletteko te taaskin täällä?" lausui hän, astuen lähemmäs pientä pappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä lasta.
Kun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui hänkin lähemmäs.
"Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen läsnäollessa?" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä.
Emäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi hänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he seisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän kuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä loukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja tietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa siihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti.
"Minä kysyn sinulta vielä kerran", toisti hra Smith, kun hän ei ollut saanut mitään vastausta, "kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä silmään tuon miehen läsnäollessa?"
Emäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään.
"Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan naista hattu päässä?" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti. "Kärsiikö sellaisia tapoja sinun uusi vaimosi?"
Minä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan tumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean keltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti istumaan.
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat", virkkoi hän hetken perästä ja katseli epävarmasti ympärilleen.
"Ymmärrät kyllä", vastasi hänen vaimonsa. "Sinun kielesi valehtelee, mutta sinun katseesi puhuu totta."
Epätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa päästi hän karkean kirouksen.
Vähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella, mikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli seissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta isäntäni esti minut.
"Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli takkaan", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä. "Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te", lisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan viulu sylissään, "te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin tietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena suojelusvälineenä."
Kun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen; mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä.
"Minä en tahdo kuulla sanaakaan!" huusi hän röyhkeästi. "Sinä olet puhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole järjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin tutkia sinut… Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?" karjasi hän samassa minulle. "Etkö ymmärrä totella käskyäni?"
Minä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun hyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva ja voimakas, että olisin voittanut hänet.
"Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa, kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän täyttämään."
"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu…?"
Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.
"Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana."
Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja käveli hiljaa toiseen huoneeseen.
Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla, ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja herra James Smith jäi yksinään.
Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle eteisen oven.
"Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?"
"Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine, mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta."
Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin Josephine oli ehtinyt ovelle.
Kun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä musiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen käskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu vielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta sanaakaan.
Kymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja konjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä matkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli edelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä poistuin huoneesta heti.
Kului yö.
Aamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei hän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun muistelin edellisen illan tapahtumaa.
Kello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen. Koputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska huomasin sen olevan auki, astuin sisään.
Minä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James
Smithistä ei näkynyt jälkeäkään.
Vuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän. Kun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä muutamia veritäpliä.