IV LUKU.
Toukok. 25 p.
Syytetäänköhän minua pian siitä, että kätken talossani koko joukon haaremiorjattaria? Panettelu ja liiottelu kulkevat käsi kädessä Regent's Parkin pohjoispuolellakin. Jos ne tänä aamuna olisivat nähneet Carlottan seisovan ikkunassani, olisivat ne menneet Jessica tädin luo iltapäiväteetä juomaan ja odottaneet rukouskappelin ulkopuolella tavatakseen rouva Ralph Ordeyneä. Kysymys on: ehtiikö totuus ennen niitä? Sitä en usko. Jokaisella perheellä on mahdoton, auttamaton, parantumaton musta lampaansa, joka aina tekee väärin, vaikka tarkottaisikin parasta. Totuus on musta lammas Hyveiden perheessä. Toisinaan se panee ne punastumaan ja saattaa ne hämilleen; toisinaan se lavertelee kuin pahin valehtelija; toisinaan taas se änkyttää kuin kiinni joutunut varas. Ei koskaan tiedä, miten totuus käyttäytyy; siksipä en aiokaan sallia, että se käy tervehtimässä sukulaisiani.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Carlotta tänä aamuna seisoi parvekkeelleni johtavassa avonaisessa ovessa, pelkäsin sitä mahdollisuutta, että nuo ilkeät kumppanukset kulkisivat ohitse. Hän on todella hävyttömän kaunis. Hän on puettuna tummanpunaiseen silkkiseen aamupukuun, joka oli avokaulainen ja julkean pariisilainen ja joka sopeutui hänen ruumiinsa kaikkiin muotoihin. Minä ihmettelen, mistä kaiken moraalin nimessä hän oli saanut käsiinsä tuon vaatekappaleen. Sittemmin sain tietää, että se oli Antoinetten ilo ja ylpeys; kerran, kauan sitten, kun hän oli erään varieteetähden kamarineitsyenä, se oli verhonnut tämän sulottaren ihania muotoja. Antoinette oli kaikkien näiden vuosien halki säilyttänyt sammuneen, nyt seitsemänkymmenvuotisen tähden vanhoja komeuksia, ja nyt ne epämoraalisessa pirullisuudessaan tekivät Carlottasta uuden ihmisen. Hän oli myös moitteettoman puhtaaksi pesty. Kun hän liikkui, levisi hänestä tuoksu, jommoista ei minkään saippuan tai keinotekoisen hajuaineen avulla voida aikaansaada. Hänen pronssinvärinen tukkansa oli sievästi kammattu. Minä panin merkille hänen käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin saakka; iho oli kuin silkkiä. "Ja hänen ihonsa! Sitä luulisi silkiksi!" Peijakkaan Antoinette! Ja päälle päätteeksi tyttö rohkeni tulla alas avojaloin. Minä näin jotakin varpaantapaista — ruusunpunaista ja kerrassaan viehättävää.
Sanon vieläkin, että hän oli hävyttömän kaunis. Kahdeksantoistavuotiaalla tyttösellä (niin vanha hän nimittäin kuuluu olevan) ei ole mitään oikeutta komeilla sellaisella kauneudella, jonka oikeudenmukaisesti pitäisi olla kahdenkymmenenseitsemänvuotisten naisten yksinoikeutena. Hänen pitäisi olla vaatimattoman sievä, kuten hänen kehittymättömälle lapseniälleen sopii. Hän ei sovellu yhteen vakavien kirjojeni kanssa, ja minä tunsin häntä katsellessani jonkunlaista harmia. Minä en pidä siitä, mikä on outoa ja omituista. Kurjenpolvet miellyttävät minua enemmän kuin kämmekät. Minulla on koko rivillinen edellisiä parvekkeellani. Stensonin, Antoinetten ja minun yhteiset ponnistukset eivät ole saaneet niitä kukkimaan, mutta minä rakastan niiden vaatimattomia, samettimaisia lehtiä.
Carlotta on korea kämmekkä, joka vaikuttaa hermostuttavasti silmieni verkkokalvoon.
Kerroin hänelle surulliset uutiset niin säälivästi kuin saatoin.
Olin saanut tietoja Harrystä, sanoin vakavasti. Carlotta näytti vain uteliaalta ja kysyi, milloin Harry aikoi tulla.
"Pelkään, ettei hän tule milloinkaan", sanoin minä.
"Jos hän ei tule, saanko silloin jäädä teidän luoksenne?"
Hänen silmissään ilmeni jonkun verran levottomuutta. En kuolemaksenikaan voinut olla olematta ivallinen.
"Jos suvaitsette oleskella vaatimattoman kattoni alla perheeni jäsenenä."
Iva jäi häneltä huomaamatta. Hän huudahti ilosta ja ojensi molemmat kätensä minua kohti. Hänen silmänsä kimaltelivat.
"Voi, miten iloinen minä olen, ettei hän tule! Minä en enää pidä hänestä. Minä tahdon jäädä tänne teidän luoksenne."
Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ei kukaan kuolevainen olisi voinut menetellä toisin.
"Voitteko arvata, miksei Harry koskaan tule?"
Hän pudisti kaunista päätään, pani sen kallelleen ja kohotti kulmakarvojaan, aivan kuin tarkkaavainen koiranpentu.
"Onko hän kuollut?"
"Olisitteko pahoillanne, jos niin olisi?"
"E-en", vastasi hän miettivästi.
"No niin", sanoin minä, päästin irti hänen kätensä ja käännyin pois,
"Harry on kuollut!"
Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä, joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan. Hän loi minuun suloisen katseen.
"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.
Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä, ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa. Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.
Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen kauniita kasvoja.
Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?
Sen voin vannoa — ihminen hän ei ole.
Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen, että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään. Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.
"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin mereen."
"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.
"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän jää."
"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi, että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä — ja yhtä ja toista?"
"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin minä.
"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.
Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni kesälintu.
Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa Mc
Murrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.
"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen Olympiodorolaisen taruolennon."
"Olymp—?" alkoi Mc Murray.
"Niin", tiuskasin minä.
"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja ostan hänelle vaatteita."
"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain yksi puku — ja se on silkkinen yönuttu — kauhea vaatekappale, jonka on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän päälle päätteeksi on avojaloin!"
"Siinä tapauksessa minä tulen teille katsomaan, mitä voin tehdä!"
"Ja minä tulen hitto vieköön mukaan!" huusi Mc Murray.
"Et missään tapauksessa", sanoi hänen vaimonsa.
"Jos annan teille sadan punnan maksuosotuksen", sanoin minä, "luuletteko, että voitte hankkia hänelle kaiken, minkä hän tarvitsee tullakseen toimeen?"
"Sata puntaa!" Pikku rouvalta pääsi ihastuksen huudahdus, ja minä luulin, että hän lentäisi syliini. Mc Murray paukutteli minua olkapäälle.
"Ihminen!" ärjyi hän. "Tiedättekö, mitä teette — päästätte kunnioitettavan puolison ja äidin vapaasti riehumaan Lontoon kauppaliikkeisiin sata puntaa taskussa? Luuletteko, että hän tästälähin on omistava ainoatakaan ajatusta kodilleen ja miehelleen? Tahdotteko turmella kotionneni, saattaa minut juopoksi ja tuottaa perheelleni taloudellisen häviön?"
"Jos te vielä pauhaatte", sanoin minä hieroen olkapäätäni, "niin annan hänelle kaksisataa."
Kun tulin kotiin, istui Carlotta turkkilaiseen tapaan sohvalla polttaen paperossia (jonka hän oli anastanut laatikostani) ja selaillen kirjaa. Ihmettelin, että kirjallisuus häntä huvitti. Mutta samassa huomasin, että hän katseli kuvateosta, joka esitti eri aikakausina käytettyjä pukuja. Hän oli varmaan löytänyt sen naisellisen vaistonsa avulla. Kerroin hänelle, että rouva Mc Murray aikoi tulla häntä tervehtimään. Hän hypähti seisomaan, ihastuneena tästä tiedonannosta, ja heitti kauniin kirjani (sillä oli vasikannahkaiset kannet, ja se sisältää pari sataa värikuvaa) lattialle. Minä nostin sen varovaisesti ylös ja asetin sen kirjoituspöydälleni.
"Carlotta", sanoin minä, "kaikkein ensimäiseksi teidän pitää oppia, että kirjat Englannissa ovat kallisarvoisemmat kuin pikkulapset Alexandrettassa. Jos pitelette niitä tällä tavalla, niin turmelette ne, ja minä annan hirttää teidät."
Tämä hillitsi hänen hilpeytensä. Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta, ja hän seisoi siinä nöyränä ja katuvaisena. Minä palasin pukukysymykseen.
"Sanalla sanoen", minä lopetin, "teille hankitaan sellaiset vaatteet, jommoisia hienot naiset käyttävät."
Hän aukaisi kirjan ja etsi sieltä korean kuvan, joka esitti naishenkilöä. Naisella oli yllään vaaleanvihreä, kultareunuksinen tunikka, jossa oli punaiset hihankäänteet ja punainen vyö. Tunikan alla hänellä oli ruusunpunainen alusleninki, jonka hihat riippuivat nilkkaniveleen saakka. Päässään hänellä oli punainen hattu, jota koristivat valkeat neilikat ja muratinlehdet.
"Tuollaisen puvun minä tahdon", selitti Carlotta.
Ihmettelin itsekseni, minkälainen väriaisti rouva Mc Murraylla mahtoi olla, ja vapisin. Koetin varsin lempeästi selittää Carlottalle, miksi sellaista pukua on sopimaton käyttää Lontoon kaduilla; mutta makuasioista on turha keskustella, ja minä näin, että sain hänet vain puolittain vakuutetuksi. Hän on esteettisen kasvatuksen tarpeessa.
Hän on hyvin tottelevainen. Kun käskin hänen mennä ulos Antoinetten luo, meni hän heti paikalla ja vastaanväittämättä. Minun täytyy asettaa hänelle kuntoon yksi huone lisää; täällä hän ei voi oleskella. Toistaiseksi hän myös saa syödä huoneissaan. En voi loukata ihmeteltävää Stensonia aterioimalla Carlottan seurassa, niin kauan kuin tyttö on puettuna tuohon kevytmieliseen aamupukuun. Sitäpaitsi Antoinette on kertonut minulle, että lammas raukka itämaalaiseen tapaan syö lihaa sormineen. Mutta koska hän luultavasti koko elämässään ei koskaan ole istunut ruokapöydässä kenenkään seurassa, ei häntä voi loukata se seikka, ettei hän saa istua ruokapöydässä minun seurassani. Hänen täytyy kuitenkin oppia kristillisiä pöytätapoja yhtä hyvin kuin estetiikkaa; sen lisäksi monta muuta seikkaa.
Rouva Mc Murray saapui tuoden mukanaan mittanauhan, lyijykynän ja muistiinpanokirjan.
"Ensiksikin", ilmoitti hän, "minun täytyy mitata hänet joka puolelta. Sitten menen hankkimaan hänelle päällysvaatteita, ja huomenna me vietämme koko pitkän päivän kauppaliikkeissä. Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän osan sadasta punnasta ajamiseen?"
"Ottakaa vaunut ja kuusi hevosta, hyvä rouva Mc Murray", sanoin minä.
"Se on Carlottasta epäilemättä hauskinta."
Lähetin hakemaan Carlottaa ja esitin hänet. Hämmästyksekseni hän ei ollenkaan esiintynyt ujosti, vaan pyysi erinomaisen kohteliaasti vierastaan tulemaan hänen huoneeseensa.
Kun rouva Mc Murray tuli takaisin saliin, ei hänen ilmettään voi sanoin kuvailla.
"Mikä, hyvä Sir Marcus, luulette, että tämän nuoren naisen lopullinen kohtalo on oleva?"
"Hän saa oppia konekirjotusta", sanoin minä. Tämä neuvo oli äkkiä pistänyt päähäni. "Ja sitten hän saa kirjottaa renessanssin moraalia käsittelevän teokseni kauniisti puhtaaksi."
"Siitä tulisi siistiä", sanoi rouva kuivasti.
"Onko hän niin kauhea?" kysyin levottomana. "Aamunuttu — tiedän kyllä —."
"Aamunuttu vaikuttaa ehkä myöskin osaltaan asiaan."
"Taivaan tähden", sanoin minä, "pukekaa hänet silloin säkkikankaaseen!
Leikatkaa häneltä tukka ja ommelkaa hänelle nappirivi selkään!"
Ystäväni silmät tuikkivat. "Huomenna tulee hauskaa", hän sanoi.
Carlotta oli jo mennyt levolle, kertoi minulle Antoinette, kun rouva Mc Murrayn tekemät ostokset saapuivat. Olen hyvilläni, että hänen tapoihinsa kuuluu mennä aikaisin levolle. Koko iltapäivän hän kuulema oli huvitellut katselemalla kuvitettuja ranskalaisia pilalehtiä, jotka ovat erinomaisen emännöitsijäni omaisuutta.
En tiedä, lieneeköhän oikein järkevää ranskalaisten pilalehtien avulla muodostaa hänen ensimäiset käsitteensä länsimaisesta sivistyksestä. Minun täytyy miettiä sitä asiaa. Minun täytyy myös puhua vakavasti hänen kanssaan hänen tulevaisuudestaan. Mutta koska punaisen aamunutun näkeminen vaivasi minua, aion odottaa, kunnes hänellä on säädylliset vaatteet. Luulen, että minun täytyy käyttää muutama tunti päivässä opettavaiseen keskusteluun Carlottan kanssa. Minun täytyy kehittää hänen sieluaan — se on hyvin kehittymätön. Päivän muut tunnit hän saa viettää omin päin. Hänen itämaalainen kasvatuksensa tekee tämän puolen asiasta helpommaksi, olen näet vakuutettu, ettei Hamdi Efendi suuresti välittänyt siitä, miten hänen haareminsa naiset viettivät aikansa. Ja kun oikein ajattelen, ei hän varmaankaan sallinut Carlottan oleskella hänen yksityisessä huoneessaan. Minun ei pidä länsimaalaistuttaa Carlottaa liian nopeasti. Turkkilaisella kasvatustavalla on epäilemättä hyvät puolensa.
Tämä on tavallaan lohdullista. Kunpa minä vain voisin pitää häntä inhimillisenä olentona! Mutta kun muistelen, miten kylmäverisesti hän otti vastaan tiedon tuon onnettoman nuoren miehen kuolemasta, tuntuu minusta oikein kolealta. Sellainen olento saattaisi omantunnonvaivoitta pistää paistiveitsen nukkuvan ihmisen ruumiiseen ja nauraa, kun onneton huutaisi. Muistakaamme vain hänen mustaa kiittämättömyyttään kunnon Hamdi Efendiä kohtaan, joka jo ennen hänen syntymäänsä otti hänet suojeluksensa alaiseksi ja joka on kohdellut häntä tyttärenään koko hänen elämänsä ajan! Ei, minä en usko, että hänen isänsä oli Englannin varakonsuli. Hän oli Saatana.
Mitähän Carlotta sanoi rouva Mc Murraylle?
Ei ole mikään tyhmä tuuma opettaa Carlottalle konekirjotusta.