V LUKU.
Toukok. 26 p.
Tänä aamuna sain kirjeen Judithilta.
"Älä naura minulle", hän kirjottaa. "Tie Pariisiin on kivetty hyvillä päätöksillä. En todellakaan voinut auttaa sitä. Delphine kietoi suuren käsivartensa miettiväiseksi erakoksi aiotun minäni ympäri ja vei minut mukanaan, ja tässä minä nyt olen aamiaisten, taulunäyttelyiden, päivällisten, illallisten, teatterinäytäntöjen ja tanssiaisten pyörteessä; ja jos sinä naurat — niin, silloin minun nöyrtyneenä täytyy tunnustaa, että minulla on ollut oikein hauskaa."
Sitä siunattua pientä ihmislasta, nauraisinko minä hänelle? Minä olen vain iloinen, että Pariisin keväiset ilotulitukset saavat hänet luomaan yltään katumuksen talvivaipan. Täällä kurjassa Lontoossa hänellä tosiaankaan ei ole paljon huvia. Täytä sydämesi sillä, lapsi kulta, ja kokoa varastoja tulevia ikäviä kuukausia varten! Omasta puolestani olen kuitenkin hyvilläni, ettei Delphinen iso käsivarsi ulotu minun olinpaikkaani asti. Minun täytyy kirjottaa Judithille. Minun täytyy selittää Carlotasta; mutta luulen, että odotan, kunnes hän on hiukan helpommin selitettävissä. Kun on tekemisissä naisten kanssa, on parasta menetellä hiukan varovaisesti. Ei milloinkaan voi tietää, ovatko he aivan yksinkertaisesti kanoja vaiko mutkikkaimmat kaikista luoduista olennoista. Ehkä he ovat kokoonpanoltaan niin omituisia, ettei tiedä, kummanko puolen kanssa kulloinkin on tekemisissä, yksinkertaisen vaiko mutkikkaan. Eikö voi olla vertauskuvista syvimpiä se, että Eeva seisoo viattoman omenan ja viekkaan käärmeen välissä? Minun täytyy tuntea Carlotta hiukan paremmin, ennenkuin ryhdyn selittämään häntä Judithille.
Ainakaan hän ei nyt enää ole puettu kuin toisen keisarikunnan aikuinen odaliski, ja rouva Mc Murray on estänyt hänet noudattamasta sitä surkuteltavaa makua, joka ilmeni tuossa ranskalaisessa naiskuvassa, jota Carlotta äskettäin ihaili. Oivallinen ystävättäreni toimitti kotiin väsyneen ja aivan ymmällään olevan turvattinsa kello kahdeksan illalla ja vakuutti, että hänen tehtävänsä oli ollut helppo sekä että tämä päivä, kuten hän oli odottanutkin, oli ollut hänen elämänsä hauskin. Oli aivan kuin olisi hän pukenut nukkea, selitti hän säteilevänä.
Mieltäylentävä huvitus täysikasvuiselle naiselle! En lausunut ilmi tätä ajatustani — silloin hän syystä olisi pitänyt minua kiittämättömimpinä kaikista hirttonuoran ansanneista lurjuksista.
Carlotta oli siis seurannut hänen mukanaan aivan kuin nukke nukenvaunuissa, ja hän oli antanut hänen koetella kaikenlaisia koruja. Isojen kauppaliikkeiden ilma oli nähtävästi vaikuttanut huumaavasti Carlottaan. Hän oli liikkunut kuin horrostilassa, ja valitsemisvaisto oli hänessä aivan lamautuneena. Ainoat esineet, joihin hän eräänä selvänä hetkenä kiihkeästi oli kiintynyt, olivat punaiset, korkeakantaiset kengät ja huokea, punainen päivänvarjo.
"Te ette voi aavistaakaan, mitä merkitsee, että on ostettava kaikki, mitä nainen tarvitsee", sanoi rouva Mc Murray.
Minä vastasin, että spekulatiivinen filosofia herätti minussa suurta kunnioitusta.
"Nuppineula-arkista aina teatterivaippaan saakka", jatkoi hän.
"Minä pelkään, hyvä rouva Mc Murray, etteivät naisen tarpeet rajoitu teatterivaippaan", sanoin minä. "Kunpa ne sen tekisivätkin!"
Hän nimitti minua kyynikoksi ja meni.
Tänä aamuna Carlotta tuli sisään ja keskeytti työni.
"Tahtooko Seer Marcous tulla minun huoneeseeni katsomaan kaikkia kauniita tavaroitani?"
Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin armollisesti.
Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski. Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.
"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."
Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi suuret, rukoilevat silmänsä minuun.
"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.
"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää hulluutta!" huudahti Antoinette.
"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.
Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen käsittämätöntä turhamaisuutta.
"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.
Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa välissä jotain suurta ja tahmeaa.
"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."
Minä vastasin kieltävästi.
"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."
Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän pisti inhottavan palasen suuhuni — se oli aivan liian tahmeaa, jotta olisin voinut ottaa sitä käsiini — ja nuoleskeli sitten nauraen sormiaan.
Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.
Toukok. 29 p.
Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa — ainakin vastaiseksi — kuten hän teki eilenkin.
Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.
"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.
Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan — en näyttämöllä enkä näyttämön ulkopuolella — ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"
Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.
"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne pian ovat kuin taivaankaari."
"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.
"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista ajatellaan Alexandrettassa."
"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."
Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.
"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo korvarenkaat!"
Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi, menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan — niin se häntä huvitti. En voi kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.
Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme, herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.
"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin valehdella.
"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä peruskäsitteitä", sanoin minä.
Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta, mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.
Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:
"Seer Marcous ei ole naimisissa?"
Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.
"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.
Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.
"Siinä tapauksessa —"
"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."
Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.
Toukok. 31 p.
Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli — kuka muu kuin onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot — seikkailuni Waterloon asemalla olivat tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut, että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei mainittu sanaakaan — kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan — salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä, kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia; valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä kysymystä.
"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot. "Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa sukulaiset —"
"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.
"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali. Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."
Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.
"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."
"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."
"Voinko olla varma siitä?"
"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Suoruus — tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus — on tämän nuoren naisen vikoja."
Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.
"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani harha-askel."
Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja kerroin, minkä lupauksen olin antanut.
"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.
"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"
"Pelkään, etten minä sitä voi."
"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä.
"Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."
"Minä mielelläni — hyvin mielelläni — antaisin avustusta hänen ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.
Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.
"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen luona", sanoi hän koetteeksi.
"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen. Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."
Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi, mutta luulen, että arvostelukyky — elintäni vaivaa kroonillinen tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten Sisarten yhteensaattamista.
"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan näköisenä.
"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.
"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."
Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.
"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.
Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä — oi, niin surumielisesti.
"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi tutustua teihin."
Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.
"Pidättekö — pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.
"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se on ihana maa."
"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.
"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.
"Kaikkien paras."
"Mutta jos on vanha — eikö se ole hyvä silloinkin?"
"Silloin ei mikään maa ole hyvä."
Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.
"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut. Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani — mutta hänen äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä koituisi hänelle kuolema."
Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.
"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.
Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean näköisenä.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Mennä naimisiin kenen kanssa?"
"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen kanssaan."
Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa — kasvatustarkoituksessa.
"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.
"En."
"Hän oli Harryn isä."
"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun, että olin niin kohtelias hänelle."
Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?
Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet Alexandrettasta.