VI LUKU.
Kesäk. 1 p.
Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun. Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.
"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."
"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle aivankuin olisit itse keksinyt sen."
"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."
"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale nauroi.
Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet — olennon, joka on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa. Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan, ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan. Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi, temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla. Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.
Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi toimeenpanna salaliitto Sofiassa — ladatut revolverit yrityksen perustana — niin tulisin hulluksi.
"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä sinä sitten vaadit?"
"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä — punaista väriä — tervettä, kaunista verenvuodatusta!"
"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.
"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota preussilaisia luutnantteja!"
Minä nojauduin taapäin tuolissani — päivällinen oli jo ohitse — ja hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.
Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin, että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.
Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.
Nousin seisomaan ja soitin.
"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen totisesti pitäisi olla täällä."
Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.
"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.
"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan. Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.
"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi pitänyt unohtaa sitä saliini."
Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.
Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen, kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.
"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi — oikea elävä ylimyksellinen kreivitär!"
Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun.
Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.
"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus 'Francion'in koomillisesta tarinasta'."
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale suuttuneena.
"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna 1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli — se olisi naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa vuotta vanha."
"Joutavia!" sanoi Pasquale.
"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.
Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa. Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja. Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättä Francion'in koomillista tarinaa.
Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.
Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.
"Olen pahoillani, että olen —" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti. Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko elämänsä ajan.
Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin — hän näet juoksi minua vastaan.
"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.
"Näen sen."
"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani — sanoi
Stenson", selitti Carlotta.
"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin minä.
"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä sitten?"
Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.
"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"
"Herra Pasqualen", oikaisin minä.
Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos huoneesta.
"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoi
Pasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos Hamdi
Efendiä."
"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoi
Carlotta.
"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi Englannissa nauttimaanne vapautta."
Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos käytän juhlallisia sanoja.
"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin", sanoi Pasquale.
Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani tarpeettomiksi.
"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan olen nähnyt."
"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."
"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.
"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki, ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."
"Hän on hyvin rikas."
"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"
"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.
"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"
"Siitä ei puhuta", sanoi hän.
"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja ihmisiä", huomautti Carlotta.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.
"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.
"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."
"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.
"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.
"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.
"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."
"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille."
Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin, mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin; minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta, ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta; eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.
Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena. Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.
"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan, että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."
"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."
"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti pitänyt niistä — lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein, että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö? Voi, Hamdi on kamalan paha."
Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan, hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain erehdyttäviä muistoja jälellä.
Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä mielelläni luovu vakaumuksestani.
Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta — miten todella koristeellinen hän voi olla.
Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on — siitä nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:
"Vai niin — te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on siis päätetty?"
"Tietysti", nauroi Carlotta.
"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"
Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin riikinkukko.
"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."
Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton julkeus!
"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"
"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"
"Ette suinkaan."
"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.
Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen ja kumarsi syvään.
"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"
"Kernaasti", sanoi Carlotta.
Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."
Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.
"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy päinsä."
"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja katsoi minuun.
"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."
"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.
"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut ymmärtämään pilaa."
"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.
"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."
"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.
"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.
Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.
"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."
Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.
"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"
"Mikä?"
"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti pikku olento!"
"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.
"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]
"Miksi?" kysyin minä.
"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.
Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan, niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä oli Enfilons des Perles!— laittakaamme itsellemme helminauha! — Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole eläessäni kuullut moista roskaa — ensiksikään minulla ei ole mitään rukousnauhaa.
Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.
Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.