VII LUKU.
Heinäk. 1 p.
Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.
Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen vaimon sisarena.
Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.
Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen, luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia — nykyään hänellä muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon. Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi sitten ja saapui — äärettömästi säikähdyksissään — kotiin poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli? Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun. Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.
Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani. Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen. Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti. Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.
Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt, olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun käskin hänen lopettaa.
"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin minä.
"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."
"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."
"Miksi ei?" kysyi Carlotta.
Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua. Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut. Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies, jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin: "Renessanssin Moraalin Historiaa."
"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.
Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.
Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia.
Minun täytyy puuttua asiaan.
Heinäk. 2 p.
Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän helpotuksen tunteen vuoksi.
Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta. Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.
Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin, joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä, että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä. Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän valtaamana viedä itsensä alas.
Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue. Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan kuohuksissa.
"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.
"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin nopeasti ulos käytävään.
Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.
Ajaessamme kotiin hän kysyi:
"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"
Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.
Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.