VIII LUKU.
Heinäk. 4 p.
Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että suoriuduin helpolla — sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en toiste saa tehdä niin.
Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme rauhallisen järven kuohuksiin.
"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."
"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin minä.
Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy kasvoillansa:
"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah, miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö yhteensä."
"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä kyllä hiukan liiottelet."
"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja puhui vielä enemmän hullutuksia.
Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.
"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.
"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"
"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."
"Se on vain matkan syy", vastasi hän.
Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.
"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä.
Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."
"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."
"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.
Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.
"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"
Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.
"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi hirtettävä kirottuine harppuineen."
"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?" Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko ajan."
"Todellako? Mitenkä niin?"
"Naisen kuudennen aistin avulla!"
Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.
"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"
Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.
Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän kylmästi.
"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"
"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."
"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith kylmästi.
Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin, että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia henkilöitä.
"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt, että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen muodossa —."
"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin", jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."
Kerroin jutun alusta loppuun.
"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.
"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.
"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."
"Miten sinä olisit menetellyt?"
"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."
"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."
"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.
"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."
"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.
"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia?"
"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"
"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."
"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.
"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä laskin viikot hänen sormillaan.
Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen sormillaan. Omituista!
Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä Eifeltornin huipulla.
"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "'paetkaamme yhdessä. Kuten englanninkielellä sanotaan — fly with me!' [lentäkää kanssani. Puhuja sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli viehättävää!"
"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."
"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen sinulta."
Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.
En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani päättyi?"
"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."
"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"
"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä viehättävä."
Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä sopivaan ja sopimattomaan aikaan.
Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.
Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan — harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille — kuulin kaukaa hänen suloisen soittonsa.
Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.
"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."
"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia, ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"
"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."
Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa.
Hänellä on kauniit korvat.
Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten siellä roomalaisessa täyshoitolassa — se ja hänen tuuhea, silkinhieno, vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.
"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.
Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.
Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.
"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.
"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.
"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää", sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme, jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.
"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi sinä tutustuisit häneen."
"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."
"Varoittaa minua mistä?"
Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja moisen hölmön opastamiseen.
"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän sanoi.
Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä, säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta ikävyydestä.
Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!
"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä, että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." — Minä vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin? Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin, niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa — silläkö tavalla parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut arvonimen perijälle?
Komea serkku — siinä virassa minä tosiaankin olen mies paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä? Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen kypäri päässä?
Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!
Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta. Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa. Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. — Luulen, että Carlotta on parempi.