IX LUKU.
Heinäk. 5 p.
Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos. Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko viehätyksensä.
Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään esiintymiseen.
Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan, ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja mielipiteistä.
Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan mieleen — käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.
Kutsutin Carlottan luokseni.
"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä samalla tavalla kuin hekin."
"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"
Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina, puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin paljon huolta.
Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku yltään.
"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa törrölleen.
"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."
"Mutta lauantai-iltana —" hän alotti.
"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen joskus toiste."
"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.
Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne putosivat yhtäaikaa alas poskille.
"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.
"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.
Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.
Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin sen hänen käteensä.
"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän teille."
Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.
En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta hellyydenosotuksestaan.
"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt saavat syleillä ainoastaan isoisiään."
Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas foksterrieriä.
"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.
"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla, käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.
"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"
"He luulisivat teitä —" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he luulisivat teitä katunaiseksi."
"Hou!" huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun luokseni ja veti minua hihasta.
"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"
Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.
Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä.
Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.
Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä. Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä. Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin, hän kysyi:
"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"
"Ovatko ne mitä?" läähätin minä.
"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. Neiti
Griggs pani minut lukemaan ääneen siitä — Thack — Thack —"
"Thackeray?"
"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä. "Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne — myydäksenne minut?"
"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.
Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle, joka päästi surkean ulvonnan.
"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen kaunis."
Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.
"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen, mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä, saisin teistä ehkä puoli kruunua." —
"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian sananmukaisesti.
"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi. Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."
"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"
"Pelkkää valhetta", sanoin minä.
Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle anteeksi.
"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"
"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.
Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena tajuttaviin asioihin.
"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.
"Kuka sen on sanonut?"
"Pasquale."
"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan, Caligula, Faublas, Casanova."
"Ja hän sanoo myöskin valheita?"
"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata krossia päivässä."
"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän hänestä paljon", sanoi Carlotta.
"Ikävä kuulla", minä sanoin.
Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan, ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän päähän.
"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.
Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan säikähtyen suuttumustani.
"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini — pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan — on muhamettilainen, ja — hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt on tapahtunut."
Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti hymyillen minuun.
"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."
Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani koiran!
"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin ymmälleni —."
"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona", keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani transcendentaalisesta matematiikasta."
Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut omaatuntoani."
"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.
Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.
Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.
"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.
"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."
Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.
Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa. Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä, ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.
Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.
"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa, eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni koira ja että minä olin suuttunut häneen.
Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali, joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa vireillä.
Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi, olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki, mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.
"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo 'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan — ihana kirja, jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: 'Yhtä paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan, että hanhi käy paljain jaloin'."
"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" — hän purskahti ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan — aivankuin Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle — kuin saattaisi nähdä Hamdin itkevän. Hou!"
Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.
"Seer Marcous!"
"No?"
Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo olla oikein mielisteleväinen.
"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne lauantaina."
"Todellako?"
"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"
Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.
"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli ihastuksissaan.
Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.
Heinäk. 8 p.
Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan puoleen ja sanoin:
"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."
"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.
"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.
Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne, oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai "E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:
"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."
"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."
"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.
Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen, nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin poskella hehkui punainen täplä.
Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten — surkea rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus, terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. — Valkoinen puku, kalpeat kasvot, vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.
Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.
"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."
Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä heinäkuun helteestä huolimatta.
"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"
Judith nauroi — mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"
Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella olevan peilin edessä.
"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä.
Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta.
Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."
"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.
"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.
"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith nauroi jälleen.
"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."
Tehden rintamanmuutoksen — semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa —
Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.
"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä tulet minua tervehtimään?"
"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän — teemme jonkun huviretken", minä sanoin.
Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi, että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.
"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."
"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin.
"Hänhän on nuori."
"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."
"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta nuorempi minua."
"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."
"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"
"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olin niin kohtelias. Ensin minä kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer Marcous?"
"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä, kuinka kohtelias te olitte!"
"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen, ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua. Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään, mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."
Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena; lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo: "Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"
Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin Carlottalle
Idän ja Lännen eroavaisuutta.
"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä — minä näet olen määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen suuren nenäni vierustaa — "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"
Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat huoneitansa näillä.
"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti käsivartensa.
"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."
Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi onneksi unohduksiin.