XII LUKU.
Elok. 3 p.
Etretat, Seine Inférieure. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja sanoin ääneeni:
"Nyt minä keksin sen!"
"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.
"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin saanut vaikenemaan.
Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää, surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.
Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti kasvatetun nuorison keskuudessa.
Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään, olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa, kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.
Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle. Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen hulluuteen — rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.
Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni. Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on vain uusi kiihotin — vain tällaista kiihottelua varten Pasquale näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän, vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.
Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen, golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.
Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea, jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen, joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi, jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet. Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.
Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme taivaanrannalla.
Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää, ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä, kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän nuoren neidin ruumiillisista avuista — yksityiskohtainen todistelu, joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina, jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta. Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.
Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen, jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.
Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:
"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."
Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!
"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"
Hän oli hullaantunut les betits chevaux [pienet hevoset] nimiseen uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan heikosti vastustella.
"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."
"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.
"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."
"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka näin eräässä kaupassa. Voi — se oli niin kaunista!" Sitten tunnen, miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta, ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.
"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava, puhdas, valkea, kaunis hevonen."
Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.
"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"
"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"
Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen hänelle varmasti jotakin pahaa.
Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde. Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan. Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä, tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin Carlottan tahmeista karamelleista.
Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä hartioilleni.
"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."
"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, Carlotta."
"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.
"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."
"Ei, ei totisesti", minä sanoin.
Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä alan halveksia Hamdi Efendiä.
"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti juttuja.
"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."
"Onko se säädyllinen laulu?"
"Kim bilir — kuka tietää?" Carlotta sanoi.
Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen äkkiä.
"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan ole nähnyt Alexandrettaa — enkä Ayeshaa — enkä Hamdia. Minä luulen, että aina olen ollut teidän luonanne."
Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet turviinsa.
"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.
"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.
Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut. Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua, ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.
Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen — ei koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.
"Teillä on kolme, neljä, viisi — oo, koko joukko harmaita hiuksia",
Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.
"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä sanoin.
"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."
"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."
"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa.
Silloin ei kukaan pitäisi minusta."
"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"
"Niin — te — te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."
"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"
"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."
"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena. Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"
"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain kirjoissa — turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."
"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.
"Niinkö?" Carlotta kysyi.
"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee naimisiin hänen kanssansa."
"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.
Se oli pulmallinen kysymys.
"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."
"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen miehettömänä!"
"Sitä minä en usko", minä sanoin.
"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.
Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi kasvonsa lähelle minun kasvojani.
— "Olenko minä rakastava Seer Marcousta? Mutta kuinka minä saatan tietää, milloin minä rakastan?"
"Silloin, kun käsitätte, miten äärettömän sopimatonta on keskustella siitä asiasta nöyrän palvelijanne kanssa", minä vastasin.
"Kun tyttö rakastaa, hän siis ei puhu siitä?"
"Ei, lapsi kulta. Hän antaa salaisuuden kuin umpussa piilevän madon kalvaa ruusuposkeaan."
"Silloin hänestä tulee ruma?"
"Aivan oikein", minä vastasin. "Katsokaa yhä peiliinne, ja kun huomaatte, että olette käynyt hirvittävän näköiseksi, niin tiedätte olevanne rakastunut."
"Mutta kun minusta on tullut niin ruma, ette te enää huoli minusta", hän huomautti. "Siis ei ollenkaan kannata rakastua teihin."
"Teillä on enemmän johdonmukaisuutta kuin luulin", minä sanoin.
"Mitä on johdonmukaisuus?" Carlotta kysyi.
"Se on antiseptinen aine, joka tuhoaa järjettömyyden basillin ja tuottaa tosi onnea."
"Minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Minua kummastuttaisi suuresti, jos ymmärtäisitte", vastasin nauraen.
"Tahtoisitteko te, että minä menisin naimisiin ja matkustaisin tieheni ja jättäisin teidät?" Carlotta kysyi kauan vaiettuaan.
"Minä otaksun", vastasin huoahtaen, "että jonakin kauniina päivänä tulee tinasotamies ajaen linnaan ajurinrattaissa ja vie mukanaan prinsessani."
"Oletteko pahoillanne silloin?"
"Rakas ystävä", minä vastasin, "älkäämme keskustelko niin kamalista asioista näin kauniina iltapäivänä!"
"Tahdotteko mieluummin, että minä taas olen olevinani turkkilainen vaimonne?"
"Tuhat kertaa mieluummin", minä sanoin.
Ah! Päivä on lopussa. Minä olen pyytänyt pakenevaa hetkeä viipymään; mutta se nauroi, pudisteli hämähäkinverkkoisia siipiään ja jatkoi kiitävää lentoaan iäisyyttä kohti.
Istun ikkunassani katsellen rannikkoa, maille vedetyitä kalastajaveneitä ja kuivamaan ripustettuja verkkoja, jotka häämöttävät tähtien valossa, ja minä kuuntelen aallokon rytmillistä valitusta, ja se jyskyttelee korviini tuon typerän lauseen, jota tänä iltana lakkaamatta olen muistellut.
Mutta miksi minä olisin hullu? Siksikö, että täytän sieluni Jumalan ihmeellisen maan ja meren ja taivaan katselemisella? Siksikö, että sydämeni iloksi seurustelen terveen ja suloisen immen kanssa? Siksikö, että kerran elämässäni antaudun nauttimaan tätä aistien unelmaa, jota ei ainoakaan epäpuhdas ajatus häiritse?
Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?