XIII LUKU.
Syysk. 30 p.
Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain nurin.
Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin, että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia kevättunnelmaa?
"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta syksyä kuin se, joka on sydämissämme."
"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.
"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani roomalaiskatolilainen."
"Miksikä niin?"
"Silloin voisin mennä luostariin."
"Paljon parempi on, että menet Delphine Carrère'n luo", minä sanoin.
"Minä olen ollut kotona vain yhden päivän, ja kumminkin sinä jo tahdot päästä minusta!" hän huudahti johdonmukaisesti kuten naiset ainakin.
"Minä tahdon, että olisit onnellinen ja tyytyväinen, rakas Judith."
"Hm", pääsi häneltä.
Hänen kenkänsä, joka kuten tavallisesti viippui aivan varpaankärjellä, putosi lattialle. Minä saatan vakuuttaa, että olin vain puolittain tietoinen tapaturmasta — ajatukseni olivat toisaalla.
"Sinä et edes nosta kenkääni lattialta", sanoi hän.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi", minä huudahdin ja karkasin pystyyn. Mutta hän oli ehtinyt ennen minua. Me istuimme tuijottaen tuleen emmekä sanoneet sanaakaan. Koska hän sanoi olevansa väsynyt, poistuin aikaisin.
Kadulle tultuani huomasin, että olin unohtanut sateenvarjoni. Menin takaisin ylös ja soitin ovikelloa. Lasioven läpi saatoin nähdä Judithin tulevan, mutta ennenkuin hän aukaisi oven, hän sammutti kaasun eteisessä.
"Marcus!" hän huudahti kiihkeästi; ja hämärästä huolimatta näin, että hän oli itkenyt. "Sinä olet tullut takaisin!"
"Olen", sanoin minä, "hakemaan sateensuojaani."
Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen ollut julma?
Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.
Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa — hän tulee ylihuomenna.
Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä olen loukannut ylimmäisen papin tunteita — ai, täällähän häntä nimitetään kirkkoherraksi — nyt minä muistan sen — sillä, että minä menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua, niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette, miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous, minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani. Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle (toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa Seer Marcous yhden Caarlottaltaan."
Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän olisi täällä taas.
Lokak. 1 p.
En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä. Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi ruuansulatustani.
Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni kuohahti.
"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"
Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.
"Sitä minä en usko", minä sanoin. "Sinulle on kerrottu, että minä olen kehno, kunnoton mies, joka teen kauheita syntejä, ja siksi sinä, kuten hyvä pikku tyttö ainakin, pelkäät puhua minun kanssani. Kun vastedes tapaat nuo ihmiset, niin sano heille terveisiksi minulta, että he ovat hanhia!"
Kohotin hattuani, vapautin Rosalien vastenmielisestä seurastani ja jatkoin kiukkuisena matkaani. Minut oli vallannut aivan tolkuton suuttumus. Tulin ajatelleeksi Jessica tätiä, joka minun käsitykseni mukaan oli syypää serkkuni esiintymiseen. Sotaisen mielialani kannustamana päätin lähteä hänen luokseen. Kaksikymmentä minuuttia kestäneen ajomatkan jälkeen olin hänen salissaan. Hän oli yksin — tytöt olivat matkoilla. Hän otti minut vastaan jääkylmästä. Lausuin ilmi toivomukseni, että heidän merimatkansa oli ollut hauska.
"Erinomaisen hauska", tiuskasi täti.
"Toivon, että Dora voi hyvin", sanoin minä ja koetin peittää hymyilyni, jota olisi voitu pitää Doran murtunutta sydäntä tarkottavana viittauksena.
"Sangen hyvin — kiitos!"
Koska en ole erikoisen mieltynyt tällaiseen nykimiskeskusteluun, niin minä kohteliaasti vaikenin.
"Minua kummastuttaa", täti vihdoin puhkesi sanomaan, "että sinä mainitset Doran."
"Todellako? Uskallanko kysyä, mistä syystä."
"Saanko puhua suoraan?"
"Tehkää niin, olkaa hyvä."
"Minä olen kuullut puhuttavan sinun olostasi Etretat'ssa ja sinun holhokistasi."
"No, entä sitten?" minä kysyin.
"Eikö siinä ole tarpeeksi?" täti vastasi.
"Ja sinä olet kertonut rouva Ralphille ja Rosalielle kesälomastani ja kuvaillut minut heille epäsiveelliseksi hirviöksi. Minä olen sinulle sangen kiitollinen. Tapasin äsken Rosalien kadulla, ja hän pelkäsi minua, niin kuin olisin ollut itse perisynti ihmisen hahmossa."
"Hänen viattomalle mielelleen sinä sitä luultavasti oletkin", vastasi
Jessica täti.
Suvaitsevainen hymy, joka hänellä aina ennen oli ollut varattuna minun omituisuuksiani varten, oli poissa; hänen kasvonsa olivat kovat ja järkähtämättömät.
"Olen mielissäni, että minulla on niin helliä sukulaisia", minä jatkoin.
"Minä olen maailmannainen", vastasi tätini, "ja minun mielestäni moiset seikat, kun ne paiskataan yhteiskunnalle vasten kasvoja, käyvät epäsiveellisiksi."
Minä nousin seisomaan. "Tee syntiä salassa — niin paljon kuin tahdot", minä sanoin, "mutta punastu kun asia tulee tunnetuksi!"
Tätini ilmaisi elein yhtyvänsä lausumaani.
"Nyt minä päinvastoin", sanoin kiihtyneenä, "olen tehnyt koko joukon hyvää sekä salaa että julkisesti, mutta tietysti minä punastun harmista, kun näen, mitenkä minut väärin käsitetään."
Minä katsoin tiukasti tätiini, ja minä näin hänen silmistään, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä minä sanoin. Vannon, että jos minä olisin voinut esittää epäämättömiä todisteita siitä, miten viaton olin, tämä kunnon nainen olisi tuntenut syvää surua.
"Jääkää hyvästi", minä sanoin.
Hän pudisti kättäni kylmästi ja kääntyi painamaan soitinta. Samassa — uskon todella, että joku ystävällinen vaikutin oli hänessä vallalla — hän jättäen sen tekemättä pysähtyi ovelle.
"Minä tiedän, että sinä olet eriskummallinen ja että sinulla on haaveellisia päähänpistoja", hän sanoi lempeämmällä äänellä. "Minä toivon, että sinä et tee mitään harkitsematonta tekoa."
"Mitä sinä tarkotat?" minä kysyin suunniltani suuttumuksesta.
"Minä toivon, että sinä et koeta parantaa asiaa menemällä naimisiin tuon — nuoren henkilön kanssa."
"Että tekisin hänestä kunniallisen naisen, tarkotat?" minä kysyin tuimasti.
"Niin", tätini vastasi.
Silloin saatana äkkiä meni minuun ja sekotti yhteen kaikki levottomuuden, vihan ja kaipuun ainekset kattilassa, joka luullakseni oli minun sydämeni. Seurauksena oli räjähdys. Minä astuin askeleen eteenpäin kädet kohotettuina, ja tätini peräytyi peloissansa.
"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet."
Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.
Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä sulo häikäisee minun silmäni.
Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin kolkko — aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.
Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta. Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä olen auttamattomasti hukassa.
Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi — hurjaksi, pääenkeli Weber'in säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus, joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden malja.
Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia — sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.
Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut, sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux, haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!
Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko? Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi, rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet — niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.
Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä. Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.
"Minä en välitä", minä huudahdan, ihmisistä enkä perkeleistä, Polyphemus! Kas niin, tyhjennä maitomukisi, niin minä tyhjennän pulloni! Samppanja tuoksahtaa hyasintilta. Sitä en ole ennen huomannut. Carlottan hiuksissa on orvokin tuoksu, mutta hyasintin haju lähti hänen paljaista nuorista käsivarsistaan hänen kietoessaan ne kaulaani — ja hänen ihonsa oli kuin silkkiä. Carlotta on viinissä viehätyksineen ja nauruineen ja nuoruuksineen, ja minä juon Carlottaa.
"Minne minut tempaatkaan valloissasi, Bacchus, aivan?"
Siihen uuteen valtakuntaan, silmäpuoliystäväni, missä en vielä milloinkaan ole ollut! Haukotteletko sinä? Onko sinun ikävä? Minä sinkautan, mitä on jäljellä lasissani, hänen avoimeen kitaansa. Hän karkaa pois sihisten ja päristellen, ja minä painaudun tuolini selkänojaa vastaan pakahtumaisillani nauruun — — —.
Lokak. 2 p,
Minulla on ollut helvetillinen päänsärky koko päivän herättyäni kello kuusi ja silloin kömmittyäni vuoteeseen. Huomaan, että Pommery ja Greno eivät ole puolijumalia ollenkaan, vaan aivan yksinkertaisesti eräänlaisen alkoholin hankkijoita, jota on ymmärtämätöntä nauttia litrallinen silmäpuolikissan seurassa kello kolme aamulla.
Mutta minä en kadu sitä. Jos esiinnyin mielettömästi eilen illalla, niin sitä parempi. En enää taistele sitä vastaan, mikä ei ole vältettävissä, kun se esiintyy maallisten asiain ylimmän ilon muodossa. Sillä — raittiina ja totuudenmukaisesti puhuen — minä rakastan häntä rajattomasti.
Lokak. 6 p.
Huomenna hän tulee kotiin. Antoinette ja minä ponnistelemme valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Tuo kunnon nainen on täyttänyt koko huoneen kukilla ja — tunkeutuen Stensonin toimialalle — hän on hangannut huonekaluja ja kirjanseluksia ja hopeita ja pannut puhtaat uutimet ikkunoihin ja pessyt ja kiillotellut, niin että minä lopulta en uskalla astua enkä istua — niin minua pelottaa ylen puhtaan kotini tahraantuminen.
"Yhden seikan olette unohtanut, Antoinette", minä huomautin pilkallisesti. "Olette unohtanut sirotella portaille orjantappuralehviä."
"Tahtoisin itse paneutua pitkälleni sinne rakkaan enkelin jalallaan tallattavaksi", Antoinette virkkoi.
"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.
Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma hopeaharjoja ja kampoja — enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen rakasta enkeliä."
"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä herra tahtoo."
"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan muutakin.
Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle — niiden laskuun näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä tulee häät!"
Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina minua uhkeaa rintaansa vastaan.