XIV LUKU.
Lokak. 7 p.
Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.
"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"
"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."
"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"
Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.
"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista — savua ja surinaa ja sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana — ja sitten sen tasaisten, sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii. Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva — nykyaikaisesta Hadeksesta. On rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."
"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta saapuu."
Hän keikautti niskaansa ja nauroi — sointuvaa nuorekasta naurua.
"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan—Hadeksen—Olympon rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa — oikea herttuatar — ole vakuutettu siitä."
"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.
Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan saapumisesta.
Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.
"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut Lontooseen. Näkemiin."
Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen, Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan iloinen keskustelu — kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet asemalla.
Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja niskapeiliä toisessa kädessään.
"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"
"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.
"Oo — oo."
Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.
"Oi — kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en saa suudella teitä."
"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini. Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.
"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."
Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa. Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on, että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia, vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä — mutta hän oli täysin tyyni. Niin, vielä lisäksi — hän peilaili aivan rauhallisesti.
"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä — oi, Budessa oli tyttö, jolla oli kultamedaljonki — kylkiluidensa keskellä — ne saattoi laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin pehmeä — koettakaa!"
Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.
"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua siinä kovin hyvin. Kas — minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille onnea."
Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha — hänen täytyi olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."
Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli niihin rukoileva ilme.
"Oo — oo!" hän huudahti nuhdellen.
Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen — olisi minun omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.
Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.
"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi — sopimatonta."
Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta, joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.
"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"
Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.
"Näin", minä sanoin.
"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin."
"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä tekevä niin."
Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.
"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."
"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"
"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut hänelle", hän vastasi.
"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä hyvä?"
"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.
"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"
"Aa — hänen pitäisi olla kiltti — ei sellainen kuin Mustapha."
Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.
Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin, ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.
Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.
Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen, joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.
Lokak. 14 p.
Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet yritykseni voittaa hänen rakkautensa.
Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni ainoastaan luonnoton intohimo?
Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi. Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani — hän rakastaa hyväilyjä; hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin sukupuoleton.
Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa, missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.
Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella, saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä kehittävä …
Lokak. 21 p.
Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.
Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen joutumaisillani väärälle tolalle.
Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus. Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies! "Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?
Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet." "Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua." "Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä." "Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu. Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.
Lokak. 23 p.
Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja, hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy kääntyä aivolääkärin puoleen.
Lokak. 25 p.
Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan. Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta. Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:
"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"
"Koska tahdot, rakas Judith."
"Ehkä huomenna?"
"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.
"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"
"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."
"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä vaitiolo.
"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin sanoi.
"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"
"Miksei?"
"Minua se hämmästytti — siksi minä kysyin — minä luulin, ettet pitänyt Carlottasta."
"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen, joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."
"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä molempia."
"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."
"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta Veuve Gliquot'asikin."
"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.
Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.
Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen — naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.
Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani. Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.
Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi tuottanut minulle suurta huvia. Tänään — mitä merkitsevätkään minulle Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.
Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan — avokaulaisena — tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.
"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.
"Mikä on hätänä?"
"Minulla on rotta sängyssäni."
Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.
"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää heti takaisin vuoteeseenne!"
Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret silmät täynnä viatonta nuhdetta.
"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla alas noin puettuna."
"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja astui askelen lähemmäksi.
Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.
"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.
Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.
"Hou! Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.
Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo, että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää, mitä hän sanoo tai kirjottaa.
Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa: Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.