XV LUKU.
Lokak. 26 p.
Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala ivan henkeä määrättyihin valokuviin.
Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa, meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi; vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti olevan jotakin ilmavaa unikangasta — luulen, että sitä nimitetään chiffon'iksi — se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa. Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun, uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä naisen sielu — ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa avautuisi ja nielisi minut.
Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä — rauhallinen nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen — ja alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.
"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"
"Sen minä olen unohtanut."
"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."
"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.
Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin oikeassa. Mutta kuinka te tiedätte sen?"
"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella kaikki seikkailunne — niin, en kaikkia — mutta niiden tapahtuma-ajat kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on aivan erikoinen taipumus."
"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita — ne ovat täynnä numeroita, jotka saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle — ja julkaisee ne kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"
Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista herkemmät.
"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä —."
"Hou!" Carlotta huudahti — tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.
"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."
"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia — äitelä juoma, jota hän rakastaa.
Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.
"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.
"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan, että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."
"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?" sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.
"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle koristukseksi valokuvan sijalle."
"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla. Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.
"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla. "Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas pois Abyssiniasta."
"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"
"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring", Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani on näin suuri" — hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."
"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus", Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy tehdä liitto."
"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.
"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.
Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme. Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.
"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se selvittäisi monet pulmat."
Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä, nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin, aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.
"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.
Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa — se mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja musiikki taukosi.
Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.
"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"
Minä säpsähdin.
"Faustinko?" kysyi Judith.
"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta, kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään — ja onko hän kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana, rouva Mainwaring?"
Judith hymyili. "Oletteko te ollut Mefistofeleksena?"
"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.
"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi jälleen."
"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi, että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."
"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua kapalovyö ja maitopullo."
Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä nauroin myös — kohteliaisuudesta — Judithin katkeralle ivalle ja aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.
"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"
Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.
"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."
Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.
"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.
"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin, "niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä voiton viekkaudessa."
"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."
"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski kätensä minun käsivarrelleni.
"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän kaikkien pitäisi hävetä."
"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.
"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.
Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja. Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä, siirtyi Judith lähemmäksi minua.
"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."
Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.
"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."
"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"
"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.
Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa ajatellessani Empire-teatteria.
Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan. Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä — olento, joka kuuluin todelliseen maailmaan — olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen. Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini. Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin viereen.
"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi hymyillen.
"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.
"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa vavahtelivat.
Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi — katkerasti ja kylmästi. Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja nyökkäsi ystävällisesti minulle.
"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö se ollut tyhmää?"
Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.
"Hamdi — hän seisoo tuolla alhaalla — hän on nähnyt minut."
Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.
Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:
"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."
Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava, mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä aitioon.
"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.
Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen aition nurkkaan.
"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.
"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta rukoili.
"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.
"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.
"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.
Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.
"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän puhui ranskaa kurjan huonosti.
"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.
"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."
"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin puhuvan teistä — mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."
"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla kielellä.
"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani ilman hänen suostumustaan."
"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."
"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."
"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät vankeudesta."
"Te annoitte lahjoa itsenne."
"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy mellakka!"
Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.
"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella tästä asiasta kuin gentlemannit."
"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon, että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti paikalla."
"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä suinkaan te — ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."
Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.
"Pidä puoliasi, Ordeyne!"
"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen; menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne — mitä pikemmin, sitä parempi."
"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.
Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.
"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän sitten hitaasti meni takaisin permannolle.
Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttui
Pasqualea käsivarteen.
"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten lausui.
Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille paperossikotelonsa.
"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."
"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä tuolla tavalla!"
Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.
"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi —" alotin minä kääntyen
Judithin puoleen.
Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana. Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan, ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana kalmankalpealle iholle.
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle ajurin."
Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.
Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. — Minä suutelin hänen huuliaan ja hänen tukkaansa.
Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen — ilta oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi — ja istuuduin hänen viereensä.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille — että te olitte minun vaimoni?"
"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.
"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."
"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.
"Jos huolitte minusta, Carlotta."
"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö naimisiin huomenna?"
"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."
"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.
"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.
"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"
En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.
"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa", hän sanoi.
"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi, että Carlottani on kaunis."
Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua ihastuneena.
"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"
"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."
"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous rakas, ja minun täytyy suudella teitä."
Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille olkapäilleen.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun kanssani."
"Tietysti", sanoi Carlotta.
Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin. Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi. Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.
Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi, ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme. Milloin opin hänet ymmärtämään?
Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa — mutta ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta, perhosta?
Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä valtakunnassa, missä sadut päättyvät!
Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin, raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin ylitsepääsemättömäksi.
Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.