XVI LUKU.
Lokak. 27 p.
Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti, ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä totisesti elän — ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että niiltä nyletään nahka; he sanovat "mea culpa" tai "piru vieköön" tai "Kismet", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.
Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa — joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa — ja joka sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja kuitenkin minä kirjotan — tai kirjotin — yhteiskunnallista tutkielmaa ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.
En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen. Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi ajoiksi suljetuita portteja.
"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."
"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun velvollisuuteni oli tulla."
"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.
"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut naiselle."
"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi poispäin. — "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni nainen välittää ystävyydestä?"
"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"
"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.
"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.
"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen.
"Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"
Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä minä sanoin.
"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin, "minä tulen tänne näin varhain aamulla."
Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä muistoja — monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen fajanssilohikäärme — epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.
"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän huoneeseen."
Hän nauroi — ilotonta, katkeraa naurua.
"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"
"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni? Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni — ja Taivas tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan — mitä tahdot, että minun pitää tehdä?"
"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein äänin.
"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."
Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.
"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta minuun:
"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen. Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa — ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on ollut leikkiä — mutta minulle —."
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.
"Ei leikkiä, Judith —"
Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä minä saatoin sanoa?
"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne; minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut. Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt maailmaa etkä naisia etkä intohimoja — sinä olit hillitty, älyperäinen — sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin, että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit suhdettamme — sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva, irrallinen intelligenssi — enkä minä siitä sen enempää välittänyt. Minä nauroin sinulle — oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi, onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin — minä olin hullu — mikä rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken, mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi. Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi, "minä toivon, että olisin kuollut!"
Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt naissydämen, eivät mitkään sanat auta.
"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa — luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."
Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo. Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä oli mustelma silmän kohdalla — sen hänelle luultavasti oli antanut tuo posetiivia vingutteleva heittiö — mutta kuitenkin hän virnisteli kuin onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista. Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen posetiivinvääntäjä?
Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!" Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.
Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.
"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.
Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.
Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan, sanoin hänelle hyvästi.
"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta minä en pyydä sinulta."
"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä kädelle ja menin.
Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.
"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen. Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."
"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.
"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat pelkkää petkutusta."
"Niin kai ne olivat", minä myönsin.
"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut, että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi nolostui."
"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."
"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."
"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."
Pasquale pudisti minua käsivarresta.
"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"
Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi hyvinsopivassa sinisessä puvussaan — hänellä ei ollut päällystakkia yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten — ja moitteettomissa hansikkaissaan.
"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.
"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja nyt on inhottava ilma."
Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään suunnattoman suuri mytty — suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin hänen oma kuutiosisältönsä — jonka hän oli laskenut liukkaalle katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa vastaan.
"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulin
Pasqualen sanovan lähestyessäni.
"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.
"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"
Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle, Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi minuun.
"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.
Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen sateensuoja kädessään — ja koneellisesti minäkin seurasin mukana. Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.
"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?" huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa vääntyvän ilkeään virnistykseen.
"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.
"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja sitten jatkoimme matkaamme.
Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle, aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.
"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä sanoit, ettei aamiainen maittanut?"
Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista; tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta; hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.
Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi. Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa. Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.
Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin unohtanut Judithin.