XVII LUKU.
Lokak. 28 p.
Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.
Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.
Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.
"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."
Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille — viiden minuutin kävely.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin, "mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"
"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.
"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"
"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."
Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti vereni kuin pohjoistuuli.
Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.
Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan enää ole oleva mitään Carlottaa.
Ajoin poliisiasemalle.
"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.
Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.
"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan. "Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."
Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut. Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.
"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.
"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra suokoon, että hän täyttää lupauksensa."
"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."
Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi? Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään — kunhan vain sain takaisin elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän asui aivan täällä lähellä.
"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin. Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."
Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.
"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.
"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."
Kirjotin pari hätäistä riviä:
"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"
Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin. Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan; hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon parhaita ravaajia.
"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.
"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin tai on ylösalasin", minä sanoin.
Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei australialaisen.
Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.
Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava olemuksensa — Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä — hänen kyyhkysäänensä — kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.
"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.
"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää mielenrauhaa.
Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla hyötyä.
"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten onnettomuustapausten sattuessa."
Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on "Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän vakavana.
"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.
"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen lähtiessään kotoa tänä aamuna."
Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula (ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen; hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat hansikkaat.
"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen ominaista?"
"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.
Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven — hän kaatui kerran lapsena portaissa — ainoa puutteellisuus, jos moista vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.
"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.
Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi, kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi kunnioittava ilme kasvoissaan.
"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"
Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti. "Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi saada käsiimme herra — herra Pasqualea (hän loi silmäyksen muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."
Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."
Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt. Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen, jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.
"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme on nyt pidättää se turkkilainen piru."
"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän sanoi.
"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"
"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."
Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä aurinkoa.
Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella. Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen, että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi, että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.
Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa.
Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet.
Menin kadun poikki.
Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi katukäytävältä.
Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois. Luultiin, että hän oli kotona.
Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron. Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin numero!"
Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven kautta vihani esine oli astuva ulos.
Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.
Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi kohteliaasti.
"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"
"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.
Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.
"Carlottan?"
"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"
"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"
"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"
Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.
"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen — mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. — "Toden totta, hyvä herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" — hän kohautti olkapäitään — "nyt minä olen sen todennut."
"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei ole yhtä arkadilainen."
"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä konna. "Te olette käynyt Scotland — Scotland Place'lla — Scotland — no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."
"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.
"Kuinka — eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra, pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse poliisimies, niin että minä tiedän sen."
Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.
"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette palauta minulle vaimoani —"
Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.
Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta pudonnut maahan.
Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen, hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä lepakko kohosi suoraan ilmaan.
Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni. Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni kuului naurunhohotusta.
Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa. Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua. Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä Jumala! Missä hän on?
Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni, että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini, että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva, kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme tulevaisuutta kohti.
Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies, olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja hyljätyksi.
Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt. Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith — hänen luokseen en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin — kuten Carlotta kätki omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani, rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!
Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin. Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa — jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat — on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan — tunnen, että kannu vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.
Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni, kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon, että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein uskomattomalta.
Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan. Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.
Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.
"Sir Marcus Ordeyne?"
"Niin on."
"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."