XVIII LUKU.
Marrask. 1 p.
Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.
Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani. Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit — joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta Zoologisesta puutarhasta.
Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista, tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen, katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona, jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä, Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää — siitä minä todentotta ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.
Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä minun sukukuntani välitä minusta.
En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä, joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.
Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi:
"Minä olen niin iloinen."
Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä. Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä voi — Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen jättäessään sen — ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.
Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla. Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi minä olen joutunut — petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet häntä epäröimään; mutta minä luulin — oliko siihen muuta syytä kuin oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä — minä luulin, että hän aina osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni lemmikkini suden kynsistä.
Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa; onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta toiselta puolen — eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan? Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta, johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.
Marrask. 2 p.
Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on hän jälleen mullaksi muuttunut…
Marrask. 3 p.
Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.
"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi.
Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.
"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"
Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa sitten Carlottalle ostamani turkikset — häntä niin paleli, lapsi parkaa, kylmässä ilmanalassamme.
"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka —"
"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.
Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.
"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana — ei näet Lontooseen voi rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso erämaa — ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."
"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."
"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.
Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas oven jälkeeni.
Marrask. 9 p.
Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana vuoteessani, keksin ratkaisun — välttämättömän, peruuttamattoman ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä tekemäni päätös on hyvä — silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta ovat kuumeisessa tilassa — ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa yhden päivän ajan.
Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin, että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu tämä verraton lahja — naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.
Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä, hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä, vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini. Minä tarvitsen naista sydämeeni.
Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa. Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu, eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on alkua parempi — isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink. Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on vallitseva rauha.
Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä lisäsi kirkas tulenvalo — minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti minua olemukseni sisintä myöten.
Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.
Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän päätökseni.
Huomenna menen Judithin luo.