XIX LUKU.
Marrask. 10 p.
Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli avaamaan.
"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."
"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan — minulla on tärkeää asiaa hänelle."
Hän jätti minut seisomaan eteiseen — semmoista ei vielä koskaan ollut tapahtunut Judithin kodissa — ja tuli pian taas tuomaan minulle vastauksen.
Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen. Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu — paperiarkkeja, silkkejä ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä. Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin puutteeni.
Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.
Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin minun viimeksi käydessäni hänen luonansa — levoton ja kulunut, omituinen ilme katseessaan.
"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle elottoman kätensä.
"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut,
Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.
"Todellako?"
Hän nauroi omituista naurua.
"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."
"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No", hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää sinulla on sanottavaa minulle?"
"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on Pasqualelta saamasi kirje."
Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.
"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."
Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.
"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"
"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?" hän sanoi pilkallisesti.
"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.
Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi hermostuneissa sormissaan.
"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja. Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia, Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan salaile."
"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.
"Carlottasta?"
"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."
Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.
Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"
Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään — minä kävelin edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä — hän ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.
"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa, Judith, jos voin — ehkä onnea!"
Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.
"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli luonnottoman terävä sointu.
"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan — minä tarkotan, että rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan — kuin vampyyrin, lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi, Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi — sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken, mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan — antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni. Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"
Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai sanotuksi.
"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."
"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot minuun noin?"
Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako, harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta — sitä en voinut sanoa.
"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."
"Koston?" minä toistin. "Missä suhteessa sinä olet rikkonut minua tai mitään muuta elävää olentoa vastaan? Kas niin, rakas Judith", ja minä menin hänen luokseen, istuuduin pöydännurkalle ja kumarruin hänen puoleensa, "katselkaamme asiaa tyynesti ja järkevästi. Jos milloin mies on tarvinnut naista, niin minä nyt sinua tarvitsen. En voi elää yksin enää. Tästälähin meillä täytyy olla yhteinen koti. Sinä ja minä, me saatamme välittää viisi maailmasta. Jos sinulla on jotakin ehdotusta vastaan, niin keskustelkaamme siitä rauhallisesti!"
Judithin solakka vartalo vapisi kuin liiaksi jännitetty soittimen kieli. Hänen äänensä vavahteli.
"Niin, keskustelkaamme siitä rauhallisesti! Mutta älkäämme tehkö sitä täällä! Minä hermostun nähdessäni sinut täällä jokapäiväisen elämäni keskellä, ompelukoneen ja kirjoituskoneen välissä. Menemme saliin! Siellä vallitsee jonkunlainen rauha" — kuulin jotakin nyyhkytyksen tapaista — "pyhäinen rauha."
Soluin alas pöydältä ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Sano minulle, Judith, mikä sinua vaivaa?"
Hän riuhtasi itsensä kiivaasti irti ja työnsi minut luotaan.
"Ei mikään. Naisen ei mikään, jos ymmärrät, mitä se merkitsee. Tule saliin!"
Minä aukaisin oven; hän kulki edelläni, ja minä seurasin häntä käytävää pitkin. Hän astui sisään saliin, ja minä pysähdyin sekunnin verran haparoiden ovenripaa, joka oli ollut epäkunnossa kuukausmääriä. Kun käännyin huoneeseen päin, säpsähdin ehdottomasti tavattoman hämmästyksen valtaamana.
Me emme olleet yksin. Uuninmatolla, kädet selän takana seisoi papinpukuun puettu mies, joka katseli minua lempeän näköisenä. Hänen ulkonäkönsä oli kerskailevan, liiotellun papillinen. Hänen papintakkinsa oli tavattoman pitkä; hänen kenkänsä harmillisen paksuanturaiset; iso valkea kaulaliina, jonka solmu peitti alaskäännetyn kauluksen kärjet, osotti, että hän oli evankelinen pappi. Punaisia, muuten sileäksi ajettuja kasvoja koristi ruskea, jokseenkin pitkä poskiparta. Kaljua, kiiltävää päälakea ympäröi ruskea tukka seppeleenä.
Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän katseen Judithiin.
"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni, herra Rupert Mainwaring."
Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät — minne hän sitten oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän — missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.
"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.
Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.
"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan.
Toivon toiste saavani tutustua teihin."
"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi. Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."
Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan, leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas, kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.
Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli, olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin. Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi evankelisen papin hahmossa — evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa — se oli minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.
"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette vaimoni hyvä ystävä."
Minä mutisin vastaukseksi, että olin tuntenut rouva Mainwaringin monta vuotta.
"Te tunnette epäilemättä hänen onnettoman tarinansa?"
"Olen kuullut hänen puhuvan siitä", minä sanoin.
"Silloin te varmaankin olette yhtä kummastunut kuin hänkin nähdessänne minut täällä tänään. Tahtoisin kernaasti vakuuttaa teille, joka nyt tässä edustatte hänen ystäviään ja seurapiiriään ja muuta sentapaista, aivan niinkuin olen vakuuttanut hänellekin, etten ole ottanut tätä askelta, ennenkuin olen vakavasti rukoillut ja neuvotellut Kaikkivaltiaan kanssa."
Minä en suinkaan ole mikään ahdasmielinen pietisti, mutta minusta on mautonta puhua kevytmielisesti kaikkivaltiaan Jumalan neuvoista.
Jäykistyin kuullessani nämä ruikuttavalla äänellä lausutut sanat.
"Epäilemättä teillä on painavat syyt, miksi nyt taas ilmestytte hänen elämäänsä", minä sanoin.
"Minulla on siihen maailman paras syy", hän vastasi silitellen poskipartaansa, "se nimittäin, että minä olen kristitty."
Hän miellytti minua yhä vähemmän.
"Uskallanko kysyä, onko se myös ollut syynä siihen, että olette pysytellyt poissa kaikkien näiden vuosien aikana?"
"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna kahdeksantoistasataa —"
"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.
Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä valkuaisista.
"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä asiaan, minä tarkotan — sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi, kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette — mutta minä en saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."
Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin haltioitunut profeetta.
"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa, jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."
"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan herjausta tai —"
Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.
"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette? Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun —" hän tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää minut mukaansa — "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte, missä Hoxton on — en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne — Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen, valehtelenko minä!"
Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."
Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:
"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne — parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"
En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.
"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa minun selittää!"
Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen (minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt minua julkaisemasta sitä. Niin — itse asiassa se oli hänestä hyvin mieluisaa. Ellei muistini petä minua — aivojani nimittäin pyörrytti kuunnellessani häntä — oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään tällainen:
Hän oli ollut synnin lapsi — ei ainoastaan epämääräisessä kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista. Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.
"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni yhdelle tehtävälle — tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen — sinkkisen — Hoxton'issa sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir Marcus."
"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.
"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."
Minä tuijotin häneen suu auki.
"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanne
Hoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.
"Miksei? Hän on minun vaimoni."
Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa.
Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.
"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.
"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."
"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki helppoa."
"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.
Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin epäilykset.
"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.
"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka evankelisessa kodissa on kauhistus."
"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."
"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte paheissannekin", minä sanoin.
"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.
"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.
"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa, "että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa papillista tointani."
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."
Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi, että keskustelu oli lopussa.
"Hän tekee sen, Sir Marcus."
Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.
"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.
"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.
"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."
"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.
"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."
"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän teidän täydellisesti."
Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.
Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt, minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin ääneeni.
Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.