XX LUKU.
Marrask. 11 p.
Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä, joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään rangaistus.
Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa, millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin Perseus — hyvin arkaluontoinen Perseus — jonka piti pelastaa hänet hirviön vallasta — sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen lähetyskirkko.
Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.
Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti ympärilleen, viittasivat siihen.
"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"
Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut, kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä. Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet rauhalliseen satamaan.
"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.
"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi tulla."
Mieleni lannistui.
"Miksi?" minä kysyin.
Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki solmun.
"Minä aijon palata mieheni luo."
Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.
Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."
"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä huudahdin.
"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan seurassa. Minä valehtelin sinulle — mutta minä olin hulluuden rajalla."
Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään, hän jatkoi:
"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei niin ollut — mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään Carlottan seuraa koko sen päivän aikana — suremaan kuollutta rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."
"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden tähden", mutisin minä katkerasti.
"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia salateitä. Marcus — sinun täytyy antaa minulle anteeksi — minä olin epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin, että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin, että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit — ja minä olin kylliksi hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi — että sinä unohtaisit — että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman varotuksen sanaakaan — se on aina ollut hänen tapojaan — mieheni ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt sinulle vääryyttä, rakkaani — ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin, joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."
Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä arvostelukyky.
"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin — mutta etkö sinä voi pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin — olla ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"
"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä. Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."
"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"
Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.
"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. — Hän uskoo ruumiilliseen kidutukseen — liekkeihin ja paholaisiin ja sellaiseen. — Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa. Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta, niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni hermojani."
Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut. Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida naisten kuullen — enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla ja sadatella, mutta toisten kuullen — ei. Minä luulen, että isoisäni oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.
"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."
Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.
"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa — ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."
Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta, ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.
"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"
"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi missään muualla."
"Ja Historia — kuinka pitkälle se on edistynyt?"
Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan — hän silmäili paria sivua.
Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.
"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."
Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen — se oli nyt yksin uuninreunuksella.
"Antaisitko tuon takaisin minulle?"
"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.
"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle — minä en tahtoisi, että sinä polttaisit sen."
"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"
Hän katseli minua kyyneleet silmissä.
"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle — etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"
"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö, että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"
"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"
"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.
Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman — muistojen ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?
Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä, tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi, jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä elää.
Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.
Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa, eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet erottaa meitä toisistamme.
Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen kanssaan — naisparka — mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."
Voi, Jumalani!
Marrask. 12 p.
Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan päähäni — en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se ei ole tämä talo — tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten tyyssija — ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt rauhan.
Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla minun moraalini — kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla, että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa, kuten minä teen — jos voitte!
Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani, rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän — alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua — ellei hän erikoisesti tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa — kuin olla perehtynyt Kabbalaan tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä, opettaa poikia ajattelemaan — niin väitetään. Se ei ole totta. Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.
Minä olen hullu tänä iltana — miksi näin hyökkään matematiikan kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka käytökseni kautta olin menettänyt.
Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin, ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se oli sulamaisillaan — silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset, kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin lumoavaksi.
Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:j'ai les sangs tournés d'elle — hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause tarkottaa sellaista.
Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä. Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä, tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi kuolleena jalkojeni juureen.
Marrask. 22 p.
Veronassa. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian." Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä, niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.
Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden. Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa, joka ympäröi hänen päätään: "Miseratrix Virginum Regina nostri miserere" — Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä — ja katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä. Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" — se oli varmaankin tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi kirous ja minä heitin sen nurkkaan.
Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä, riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän. Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua, pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni Pasqualen.
Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa. Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan, päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen hammassärkyni hetkenä!
Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan. Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani. Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka. Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat tähdet kuulijoina.
Yhden lahjan, yhden siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet, näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin huoahtaen sanoa: "La commedia e finita — kappale on lopussa", ja sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta — "Marcus Ordeynen moraalia."
Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien muistiinmerkitsemistä — sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.
Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen — sen saatan vakuuttaa — mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.