XXI LUKU.
Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.
Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä — maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja valmistauduin kuolemaan.
Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista. Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta, häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen, värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen, juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla — lumivalkea unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan — tapahtui jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.
Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää. Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa? kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan — murhaisin toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla, ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse, järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa kädessäni.
Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo, jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni taapäin — ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin, "minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä", itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen, ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.
Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen teon välissä — joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.
Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut ottanut lukuun aasin arkuutta.
"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin, "koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."
Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut, että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.
"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.
Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää, alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.
Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.
Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta. Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin. Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa. En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha, jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa, missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.
Palasin alakuloisena laivaan.
Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan lumoavan kuvan. Mutta ei — tämä oli vain yksi niistä monista vääristä luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput — olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin — kaikkialla sama levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.
Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.
"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.
"No — suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.
"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin kaikenlaista roskaa", minä sanoin.
Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.
"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen ystävättäreni.
Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.
"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.
"Ah — se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"
"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.
"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan, ovat ansainneet suuret määrät rahoja."
"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"
"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.
"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."
"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"
"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin
Pyöreän Pöydän ritari. — Minä etsin elämänteoriaa."
"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.
"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.
Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson. Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän muuttunutta.
Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan, joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan — minä olin myöskin kirjoittanut kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä tunne.
Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän veden tai Viisaiden kiven.
Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen melua.
"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos auringonpaisteeseen."
"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee sieluun, joka rakastaa hämärää."
Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti vatsaa.
"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin, "jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."
"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.
"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein sinihappopulloa.
Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen, viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut, kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa, että se voidaan ratkaista?
Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi. "Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni, jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua. Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet, että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."
Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista, jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.