XXII LUKU.
Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se seikka, ettemme me — ellei mitään erikoista sattunut — koskaan enää tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta, jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.
Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti, juhlapukuinen mies ja nainen — viimemainittu silkkien, pitsien ja turkisten ilmava yhdistelmä — tulivat ulos ja seisoivat hetken verran portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla, etenkin ylemmissä kerroksissa — nyt oli nimittäin se aika, jolloin ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa: "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen laboratorioon — eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö? Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys — mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä, tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin pylväspyhimyksen elämästä.
Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.
"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin ja pistin avaimen reikään.
Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja Antoinette hyökkäsi ulos.
"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka minä saatan sanoa sen?"
Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.
"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra joutuu siitä pahoilleen."
"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut päivällisen?"
Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.
"Herra — hän on tullut takaisin!"
Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.
"Herra ei saa ajaa häntä pois."
Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.
Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen. Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.
"No?" minä vihdoin sanoin.
"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.
"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.
"O-olen", sanoi Carlotta.
"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.
"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin —. "Minulla ei ollut mitään muuta kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu — eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin kotiin."
"Mutta missä — missä on Pasquale?" minä kysyin.
"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt häntä."
"Oletteko naimisissa?"
"En!"
"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.
"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian — voi, rakas Seer Marcous — pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"
Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.
"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.
"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun tuskin mennä ulos kadulle yksin."
"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.
Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa — joka ei tosiaankaan muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli saanut vuosi sitten — ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana, pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan, ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän tuli minua vastaan.
"Seer Marcous", hän kuiskasi.
"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen käsiinsä.
"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.
Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.
Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.
"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"
Minä käännyin sinnepäin.
"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte siinä ja itkette?"
"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.
"Se on totta", minä sanoin.
Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman paksulta pölyä!
"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "ja
Stenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"
Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.
"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"
"Olen — hyvin väsynyt!"
"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän huoneenne kuntoon?"
"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous —" hän sanoi hetken kuluttua; sitten hän taas vaikeni.
"No?"
"Minä saan pienen lapsen."
Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.
"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin tukehtuneella äänellä.
Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni. Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.
"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne", minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."
Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.
"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan järjestyksessä — tuossahan on minun yöpaitani — ja tuossa on lämmintä vettäkin!"
"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se on kyllä jo kylmää."
"Ja minun punaiset kenkäni — ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.
Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi itkuun.
Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.
Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan jäätävän otteen.
Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan, katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän kuiskasi minun korvaani:
"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin, että tahtoisitte sitä."
Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin saattanut osottaa myötätuntoaan.
Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.
"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"
"Nemesis", minä sanoin.
"Mikä on Nemesis?"
Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:
"Minä en ymmärrä."
Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!
"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.
"Kuollut", minä sanoin.
"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"
"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen näytöksen lopussa."
Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän pidätti sen heti.
"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea", sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas. Minä olen ollut hyvin paha."
Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja pudisti päätään.
"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"
"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän on hoitanut teitä!"
Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään, sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään — joskin hänet oli tuonut tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi huoahtaen:
"Minä olen kovin onnellinen."
Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin — nämä ilmaukset tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.
Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.
"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti esiin jalkansa.
"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.
Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean tarinan.
Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni. He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä. Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet, että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen herttuattarensa oli tarua vain.
Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto. Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta. Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut. Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan seuraavana päivänä — ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! — ja sanoi hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista. Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.
"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi ja tahdottomaksi —", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas —, "ja mitä minä saatoin tehdä?"
"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni — ehkä teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.
"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen kanssa."
"Uskoitteko te hänen sanojaan?"
"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta yksinkertaisesti.
Hän jatkoi kertomustaan — kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta. Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka. Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen puolesta — se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa hänen veljensä nääntyi.
Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen? Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä —.
"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan minut täyshoitolaan."
"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"
Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.
"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin Pasqualen luo? Ei, ei!"
Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät, rukoilevaiset silmänsä minuun.
"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne, niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta —" ja minä hyväilin hiljaa hänen hiuksiansa — "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on syntynyt — hänen lapsensa —"
Hän oikaisihe ylpeästi.
"Se on minun lapseni — minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se on minun, minun — enkä minä salli kenenkään koskea siihen —" hänen kasvojensa ilme heltyi — "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."