XXIII LUKU.
Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään sitä asiaa!
Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen, kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut sydämestäni — katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä. Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.
Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti — sellaisen vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee, mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.
Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen arvoinen?
Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä, ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.
Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani, en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain ystävällisen vastauksen.
Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille molemmille tyydytystä.
Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa, jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi — kuten sittemmin olen käsittänyt — ja oli alkanut ymmärtää, että hän antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa; tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan, nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.
Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun katseltavakseni.
"Eikö se ole suloinen?"
"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.
Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä, jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.
Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.
"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa — "ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"
"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö", minä sanoin.
Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset — niistä ei juuri kannata puhua."
Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä. Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani, missä halveksitun sukupuolen triumviraatti — Antoinette, lapsenhoitaja ja Carlotta — hallitsivat yksinvaltiaina.
En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä, joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa. Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten paljon tukkaa hänellä oli!
"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että tulee uutta sijaan."
"Oo—oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on minun tukkani — katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun tukkani?"
Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.
"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä — koettakaa, miten pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin silmäni, ja hänen suunsa — katsokaahan vain — eivätkö ne ole samanlaiset?"
Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa kaltaiset.
Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani lapsen omistaja.
Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän laillisten vanhempain nimiin.
"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.
"Mon petit chou — pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on kaunista."
"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen", minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" — minä huokasin — "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"
Carlotta nauroi.
"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi mietiskelyään.
"Hänen nimensä pitää olla Marcus — hänestä tulee toinen Marcus Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin teistäkin on tullut."
"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.
"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä. Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."
"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi, etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni —"
"Kuka sen saa?"
"Ei kukaan."
"Kuoleeko sekin?"
"Kuolee."
"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, todellisesti", hän kuiskasi.
"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista", minä sanoin.
"Mitä on henkiset asiat?"
"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää." Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään. "Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani, minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"
"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.
Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli puhunut kuin täysikasvuinen nainen — kuin nainen, jolla on sielu.
Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian komea olento kuollakseen.
Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni. Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen, laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.
"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun nähdä, Seer Marcous."
"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne syömään!"
Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.
"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.
"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."
Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja olin maistelevinani sitä.
"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.
"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on englantilainen upseeri."
Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.
"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.
"Onko hän kuollut?"
Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika — pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui — jolloin toinen sanomalehti oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin, että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"
Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.
"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken kuluttua.
Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani itselleni, että olin epäillyt häntä.
Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.
"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi; ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän urhoollisista miehistä."
"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin. [Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla isänmaan puolesta.]
"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.
En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä, ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen laillisia oikeuksia.
Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.
Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen nimeään.