XXIV LUKU.
Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?
Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus. Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä, suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille, joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. Minä olen kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu muuta harkita?
Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo minulta riisti.
Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen, ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä, mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa — suorastaan riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.
Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni; hoitajattaren hiljaiset askeleet — siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja. Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.
Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen luokseen — ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.
Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.
"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous, rakas", hän kuiskasi.
"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä", sanoin hymyillen.
"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"
"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä väitin olevani hyvin kaunis.
Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän sanoi hiljaa huoahtaen:
"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut pientä poikaani ja enkeleitä — ja kaikki enkelit ovat teidän näköisenne."
Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.
"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti. "Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt, vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä hiivin hänen turviinsa — näin —" ja hän painautui kokoon patjoissansa — "ja se oli ihanaa."
Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin päivänvalon sisään.
"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."
Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.
"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"
Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — Vaikka hän parani jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle opetusta, hän tuskin astui jalallaan.
Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä istuin lueskellen arabian kielioppia.
"No?"
"Minä olen istunut tässä ja ajatellut — ajatellut ja ajatellut. Minä olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."
"Niin, Carlotta", minä sanoin puoleksi hymyillen. "Asia lienee niin."
"Yhtä paljon kuin minä rakastin pikku lastani", hän sanoi vakavasti.
"Ennen minä ehkä pidin teistä toisella tavalla."
"Ja nyt?"
"Nyt ehkä samalla tavalla, Carlotta."
"Minä rakastin pientä lastani, siksi että se oli minun lapseni", hän huomautti ja kohotti toisen laihan kätensä lämmittääkseen sitä. "Minä tahdoin tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan, mutta minä en tahtonut, että hänen piti tehdä jotakin minun puolestani. Minä olisin voinut kuolla hänen puolestaan. Se on hyvin omituista. Niin, minä luulen, että te rakastatte minua sillä tavalla, Seer Marcous. Miksi?"
"Siksi", minä vastasin sangen vähän nerokkaasti, "että kun minä kaksi vuotta sitten löysin teidät Embankment Gardensista, olitte te suunnilleen yhtä avuton kuin teidän pikku lapsenne."
Carlotta loi minuun nopean silmäyksen.
"Silloin te piditte minua sietämättömänä vastuksena. Niin, minä tiedän sen nyt. Minä olen ymmärtäväinen nyt. Mutta te olitte aina hyvä minulle. Te olitte hyvän näköinen, kun te istuitte siinä penkillä. Te luitte pientä likaista kirjaa."
"Uskokien historiaa", minä mutisin. Minusta tuntui, että siitä oli hyvin pitkä aika.
Syntyi vaitiolo. Minä katselin häntä hetkisen. Hän oli taas vaipunut vakaviin mietteisiin. Minä huokasin — luultavasti ajatellen elämän vaivoja yleensä — ja palasin arabian kielioppiin.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Miksette te ajanut minua pois, kun minä tulin takaisin?"
Minä läimäytin kiinni kielioppini, menin hänen luokseen ja istuuduin hänen viereensä.
"Te rakas, pikku tyttö — mikä kysymys! Kuinka minä saattaisin ajaa teidät pois teidän omasta kodistanne?"
Hän loi nopean, säikähtyneen katseensa ensin minuun, sitten tuleen, sitten taas minuun. Sitten hän lyyhistyi kokoon ja purskahti hillittömään itkuun.
Minä koetin kömpelösti lohdutella häntä ja mutisin jotakin lapsesta.
"En minä itke lapsen tähden", Carlotta nyyhkytti. "Minä itken itseni tähden! Ja teidän tähtenne! Ja kaiken sen tähden, jota minä nyt alan ymmärtää."
Minä taputin hänen päätään, sytytin paperossin ja aloin kävellä ympäri huonetta. Carlottan henkinen kehitys saattoi minut ymmälleni, ja kuitenkin minua ilahdutti, että hän oli alkanut ymmärtää, minkälaiset minun tunteeni häntä kohtaan olivat. Samalla kertaa kaikuivat korvissani surulliset sanat "liian myöhään, liian myöhään", ja minä ajattelin, minkälaista elämämme olisi saattanut olla, ja minä antauduin hyödyttömän surun ja kaipauksen valtaan.
Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli nyt kuollut ja haudattu — pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä. Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar — tai tytär — tai vaikkapa tyttärentytär — niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän suudelma…
Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät erottamattomasti.
Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän, että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin — tavallisin ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa hyödyttömämpine käsikirjotuksineen — "Renessanssin Moraalin Historia" — kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen — nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat jumalat ovat meille määränneet.