XXV LUKU.
Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä päivästä lähtien kulkenut nopeasti.
Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus, jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin — ja yhä vieläkin pidän — erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa Carlottasta.
Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa — onpa hän oppinut rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua. Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti — minun oli silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen. Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin egyptiläinen sfinksi.
Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien, joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa. Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan kirkkaassa ilmassa.
Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle, vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin, näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli. Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa — sen hän omaksi ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista — aivan mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai — tähän afrikkalaiseen iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut mitään. Minä en katsonut häneen — olin omituisen hämilläni. Sydämeni täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.
Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.
"Unelmien kaupunki", minä ihaillen huudahdin.
Carlotta ei vastannut. Minä luulin, ettei hän ollut kuullut. Ääneti ratsastimme kappaleen matkaa eteenpäin. Vihdoin hän lähensi aasinsa aivan minun aasini luo.
"Saavummeko koskaan sinne?" hän kysyi osottaen sormellaan sinnepäin.
"Mogadoriinko? Toivottavasti", minä nauraen vastasin.
Minä luulin, että hän oli väsynyt.
"Ei. Ei Mogadoriin. Unelmien kaupunkiin — sinne, minne kaikki ikävöivät."
"Rakas lapsi, teidän on hiukan myöhäistä ruveta ikävöimään unelmien kaupunkia ja sitä, mitä ei voi saavuttaa. Minä tunsin kerran pienen tytön, joka olisi kysynyt: 'Mitä on unelmien kaupunki?'"
"Hän ei kysynyt, siksi että hän tietää sen", vastasi Carlotta.
"Ei. Me emme koskaan saavu sinne. Näyttää siltä, kuin ratsastaisimme suoraan sinne — mutta kun tulemme lähelle, on se kuitenkin vain Mogador."
"Ettekö te ole onnellinen, Carlotta?" minä kysyin.
"Oletteko te, Seer Marcous?"
"Minäkö? Minä olen filosofi, lapsi kulta, ja onnellinen filosofi olisi epäsikiö, joka kelpaisi näytteille pantavaksi. Jos semmoinen löydettäisiin, saattaisi asettaa hänet karvaisen miehen ja elävän luurangon väliin."
"Minä luulen, että minustakin pian tulee filosofi", Carlotta sanoi, "ja sitä minä vihaan! Joskus minä luulen, että vihaan kaikkea ja kaikkia — paitsi teitä, Seer Marcous, rakas! Minä olen ilkeä. Minä olen varmaankin syntynyt ilkeäksi. Mutta ennen minä tavallisesti olin onnellinen. Minä en koskaan ikävöinyt unelmien kaupunkeja. Minä olin juuri kuin kissa. Kuin Polyphemus. Muistatteko Polyphemusta?"
"Muistan", minä sanoin. Ja koska Carlottan keskustelu oli saattanut minut tasapainostani, minä lisäsin: "Minä tapoin sen."
"Tapoitteko te sen? Miksi?" hän kysyi säikähtyneenä.
"Se nauroi minulle. Siksi että minä olin onneton", minä sanoi.
"Minun tähtenikö?"
"Niin. Teidän tähtenne. Mutta se ei kuulu tähän. Eihän meidän pitänyt puhua Polyphemuksen kuolemasta. Me puhuimme juuri filosofeista, ja te sanoitte, että te filosofina vihasitte kaikkea ja kaikkia — paitsi minua. Miksi teitte poikkeuksen minuun nähden, Carlotta?"
Me ratsastimme nyt niin lähellä toisiamme, että minun sääreni sipaisi hänen satulavyötään. Minä kiinnitin katseeni häneen. Hän käänsi pois päänsä ja piteli päivänvarjoaan meidän välillämme. Minä kuulin puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen.
"Emmekö astuisi maahan — ja istuisi vähän — minä tahdon itkeä."
"Siihen kaikki naisellinen filosofia päättyy", sanoin epäystävällisesti. "Ei. Nyt alkaa jo olla myöhäistä. Mogador se vain on tuossa edessämme. Katsokaamme, että joudumme sinne."
Carlotta otti nopeasti pois päivänvarjon.
"Mikä teitä vaivaa, Seer Marcous? Ette te koskaan ennen ole puhunut sillä lailla."
"Hitto sen tietäköön", minä suuttuneena vastasin — vaikken ymmärrä, miksi olin vihainen. "Ensin te tuon kamalan päivänvarjon ja siunatun sinisen taivaan ja auringon avulla saatte aikaan taulun, joka sopisi näytteille pantavaksi ja joka kiusaa minun herkkää sieluani; ja sitten —"
"Se on hyvin kaunis päivänvarjo", sanoi Carlotta ja katsoi siihen kainosti.
"Antakaa se minulle", minä sanoin.
Hän totteli tapansa mukaan. Minä heitin sen ulos erämaahan. Se hypähteli pari kertaa — sitten se jäi paikalleen. Carlotta pysäytti aasinsa.
"Oo—oo —!" hän sanoi vanhaan totuttuun tapaansa.
Minä astuin nopeasti maahan, autoin hänet aasin selästä ja tartuin molempiin ohjaksiin.
"Lapsi kulta", minä sanoin, "mitä tämä kaikki merkitsee? Tässä me nyt kuukausmääriä olemme eläneet mitä rauhallisinta, häiritsemättömintä elämää, ja nyt te yhtäkkiä alatte puhua unelmien kaupungeista ja siitä, miten mahdotonta on tulla sinne, ja minä suutun ja heittelen päivänvarjoja ympäri erämaata. Mitä se merkitsee?"
Kaikkein omituisinta oli, että minä kohtelin Carlottaa täysikasvuisena naisena, aivan kuin olisin ollut uudenaikaisen ranskalaisen romaanin sankari. Ehkä olin nuorempi kuin olin luullut.
"Miksi te olette suuttunut minuun?" hän hiljaa kysyi silmät maahan luotuina.
"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", minä sanoin.
Hän kohotti hitaasti katseensa — ah, hyvin, hyvin hitaasti ja katseli minua. Jotakin hymyilyn tapaista värähteli hänen huulillaan. Minä luulen totisesti, että hänen naisellinen minänsä riemuitsi. Minä käännyin poispäin ja nostin maasta päivänvarjon, jonka annoin hänelle takaisin.
"Minä luulin, että te tahdotte itkeä", minä huomautin.
"Minä en voi", sanoi Carlotta valittavalla äänellä.
"Ettekä te tahdo sanoa minulle, miksei yleinen vihanne ulotu minuun?"
Carlotta kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä. Tämä näky muistutti mieleeni ruusunpunaisia varpaita, joita hän niin julkeasti oli näytellyt minulle Lontoossa tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Vanha toivo, vanha pelko, vanha taistelu heräsi taaskin eloon. Hän oli vieläkin ihailtavamman kaunis kuin ruusunpunaisten varpaiden Carlotta, ja henkisessä suhteessa hän oli uudestisyntynyt.
"Minä en voi", kuulin hänen kuiskaavan.
Nyt minä olin vannonut kaikki miehille mahdolliset valat, että minä aikojen loppuun asti pysyisin Carlottan isoisänä. Tähän saakka tunteeni olivat vastanneet tätä päätöstä. Nyt heitetään yhtäkkiä harmaa parta ja vanhakuosiset vaatteet syrjään, ja minä olen taaskin nuori, ja minun hehkuva sydämeni sykkii rajusti, kun näen hänen kauneutensa. Purin huuleni yhteen.
"Ei", sanoin itsekseni. "Sitä traagillista ilveilyä en aio enää ruveta näyttelemään."
Heitin ohjakset Carlottan aasin kaulaan. Molemmat aasit olivat tähän saakka katselleet meitä hiljaisen hämmästyksen valtaamina.
"Luullakseni on parasta, että jatkamme matkaamme, Carlotta", minä sanoin. "Nouskaa satulaan."
Tottelevasti hän antoi minulle pienen jalkansa, ja minä nostin hänet satulaan.
Emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin saavuimme Mogadoriin. Mutta molemmat tunsimme, että jotakin oli tapahtunut.
Päivällispöydässä kohtasimme toisemme, kuten tavallisesti. Carlotta puheli hiukan hermostuneesti matkoistamme ja teki minulle lukemattomia kysymyksiä, osottaen semmoista tiedonhalua, jommoista en siihen saakka ollut aavistanutkaan hänessä olevan. Minulla ei koskaan ollut vähemmän halua opettaa häntä. Päivällisen jälkeen nousimme tasaiselle katolle. Carlotta tarjosi minulle kahvia pienen pöydän ääressä, joka oli mukavan lepotuolin vieressä, missä minä tavallisesti makasin. Ilta oli tähtikirkas ja ihana. Lähellä olevasta kahvilasta kuului yksitoikkoista maurilaista soittoa. Kun olin juonut kahvini loppuun, otti Carlotta kahvikuppini ja asetti sen pöydälle, juuri niinkuin lapsenlapsen sopiikin. Sitten hän asettui seisomaan minun eteeni.
"Ettekö tahdo tehdä minulle vähän tilaa, Seer Marcous, rakas?"
Siirsin pois jalkani alustalta, ja hän istuutui. Pyydän huomauttaa, etten minä itämaalaisen pashan tavoin istunut ainoassa tarjolla olevassa tuolissa.
"Kertokaa minulle tähdistä!" hän pyysi.
Minä tiesin, mitä hän tarkotti. Hän rakasti vanhoja kreikkalaisia taruja; ne viehättivät häntä, vaikka minun jokapäiväinen esitykseni himmensi niiden runollista kauneutta. Hän kehittyi alituisesti. Minä katselin taivasta löytääkseni sopivan tekstin ja löysin sellaisen Plejadeista. Ja minä kerroin hänelle; kuinka Atlas ja Plejone, meren tytär, saivat seitsemän tytärtä, kuinka he kaikki olivat viattomia ja puhtaita, paitsi yksi, kuinka Artemis oli heidän ystävänsä, kuinka Orion, metsästäjä, jonka Artemis sittemmin tappoi ja jonka kolmitähtinen kimalteli tuolla taivaalla, ilkeästi väijyi heitä, kuinka he rukoilivat jumalilta vapautusta ja kuinka vihdoin se, joka ei ollut neitsyt, sillä hän oli rakastanut kuolevaista miestä, häpeän valtaamana vetäytyi syrjään sisariensa seurasta ja muuttui ihmisten silmille näkymättömäksi.
"Hän häpesi", sanoi Carlotta hiljaa, "koska hän sittemmin rakasti yhtä jumalista, joka ei huolinut hänestä, siksi että hän oli antautunut kuolevaiselle. Naisella on siis polttava tuli täällä —" hän painoi kätensä sydäntään vastaan — "joka saa hänet toivomaan, että hän palaisi poroksi, haihtuisi tyhjiin, muuttuisi ilmaksi, näkymättömäksi."
Viimeisen sanan sanottuaan hän nopeasti nousi paikaltaan, mutta minä laskin käteni hänen hartioilleen.
"Carlotta, rakas lapsi", minä sanoin, "mitä te tarkotatte?"
Hän tarttui ranteisiini ja koetti nousta paikaltaan epätoivoisena läähättäen:
"Te olette yksi jumalista, ja minä toivoisin, että voisin muuttua näkymättömäksi tähdeksi."
"Mutta sitä en minä tee", sanoin tukahtuneella äänellä. Väkisin vedin hänet syliini, ja huulemme yhtyivät. Hän taipui syleilyyni, ja tässä suutelossa Carlotta antoi minulle koko sielunsa…
"Tuntuu ihanalta, kun taas saan painautua syliinne", sanoi aina avomielinen Carlottani hetken kuluttua. "Minä en ole tehnyt sitä — ah, hyvin pitkään aikaan."
Hän huoahti tyytyväisenä. "Seer Marcous!"
"Sinun täytyy nimittää minua Marcukseksi nyt", sanoin minä.
Hän pudisti päätään, joka lepäsi minun olkapäätäni vastaan. "Ei. Te olette Marcus — tai Sir Marcus — kaikille ihmisille. Minulle te aina olette Seer Marcous, Seer Marcous, rakkaani", hän kuiskasi sekunnin kuluttua. "Kerran en tiennyt, mikä oli ero jumalan ja kuolevaisen välillä. Vasta sinä aamuna, jolloin minä heräsin —"
"Sinä pidit minua yönuttuun puettuna enkelinä", minä pistin väliin.
"Se on yhdentekevää", hän vastasi. Ja jatkaen vertaustaan hän kertoi minulle teeskentelemättömään tapaansa sydämensä tarinan aina tuosta aamusta saakka, mutta se, mitä hän sanoi, on pyhää. Mies tuntee itsensä muuten kurjaksi raukaksi, kun nainen kertoo hänelle, miten on tullut asettaneeksi hänet sydämensä alttarille.
Sittemmin puheemme kääntyi keveämpiin aiheisiin. Me puhuimme nykyhetkestä ja sen onnesta, tuoksuavasta ilmasta, Afrikan tähdistä.
"Näyttää siltä, rakkaani", minä sanoin, "kuin olisimme me sittenkin saapuneet Nephelococcygiaan."
"Mitä on Nephelococcygia?" Carlotta kysyi.
Mieleni heltyi. "Se on jotakin, joka on yhteydessä unelmiemme kaupungin kanssa", minä sanoin.
Pahasta siis on hyvää tullut; tuskasta on onnea koitunut; vaikeista vaivoista ääretön rakkaus. Moni sanoisi, että minä koko ajan olen suhtautunut Carlottaan houkan lailla, ja että avioliittoni oli hulluuksistani suurin.
No niin, en väitäkään itseäni ylen viisaaksi. Jos olisin ollut viisas, olisin mennyt naimisiin ja saanut viisituhatta vuodessa, taatun aseman hienojen seurapiirien jäsenenä, Dora serkkuni ja ennenaikaisen vanhuuden. Luulen kuitenkin, että juuri hulluuden tietä saavutin onneni. Saattaa myöskin olla sitä mieltä, että minä olen hukannut elämäni, etten kaikesta oppineisuudestani huolimatta ole saanut mitään aikaan.
Niin minäkin kerran ajattelin. Minä kerskailin siitä päiväkirjassani, kun aivan rauhallisesti väitin olevani kuhnuri elämän mehiläispesässä. Voi sitä päiväkirjaa! Sallikaa minun tässä juhlallisesti peruuttaa ja hylätä kaikki ne halpamaiset ja typerät mielipiteet ja elämää koskevat lausunnot, jotka olen kirjoittanut tähän mielettömään kronikkaan! Minä en pidä itseäni kuhnurina — muistan erään kohdan, missä Epictetus puhuu Kaitselmuksen teistä:
"Sillä mitä muuta minä saatan tehdä — minä rampa vanhus — kuin laulaa ylistysvirsiä Jumalalle? Jos olisin satakieli, näyttelisin satakielen osaa; jos olisin joutsen, tekisin, niinkuin joutsen tekee. Mutta nyt olen järjellinen olento, ja minun tulee ylistää Jumalaa; tämä on minun tehtäväni, minä suoritan sen, enkä aio luopua toimestani, niin kauan kuin saan siinä pysyä; ja minä kehotan teitä kaikkia yhtymään ylistyslauluuni."
"Ei, minä en ole satakieli enkä joutsen enkä niiden tavoin saata lisätä maailman kauneutta. Rammalla vanhuksella on rajotetut mahdollisuudet; mutta hän saattaa, jos hän tekee tehtävänsä ja ylistää Jumalaa, täyttää tarkotuksensa."
Näitä sanoja kirjottaessani tulee Carlotta sisään kutsumaan minut suurukselle ja katselee olkani yli.
"Mutta sinä et ole mikään rampa vanhus!" hän harmistuneena huudahtaa.
"Sinä olet maailman nuorin ja voimakkain ja viisain mies!"
"Mihin minun pitää käyttää nämä ihmeelliset lahjat?" minä nauraen kysyn.
"Sinusta pitää tulla kuuluisuus", hän sanoo vakuuttavasti.
"Hyvä on, rakas lapsi! Silloin meidän täytyy lähteä johonkin toiseen maahan, johonkin kaupunkiin, missä vasta-alkajan on helpompaa päästä kuuluisaksi kuin Lontoossa, ja me lähetämme noutamaan Antoinetten ja Stensonin avuksemme."
"Siitä tulee mainiota", hän sanoo.
Minusta siis pitää tulla kuuluisa mies. Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo. Ja Carlotta on nyt saanut oman sielun, ja sitä hän aikoo kehittää parhaansa mukaan. Se kyllä on johtava minut jonnekin ylöspäin. Mutta tuleeko minusta Uuden Babyloonian kuningas tai Uuden Seelannin pääministeri tai jonkun polyneesialaisen heimon lainsäätäjä, on salaisuus, joka vielä on jumalten helmassa, mistä Carlotta kyllä kerran on sen riistävä, kun hän huomaa oikean ajan tulleen.
"Sinä kirjotat koko joukon roskaa", Carlotta sanoo.
"Ja hiukan totta. Ja ne molemmat yhdessä muodostavat elämän", minä vastaan.