KUUDESTOISTA LUKU.
Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa.
Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.
Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa — Lincoln ja Grant — kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään; kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan korkeimmillaan.
Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus, myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr. Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin Mr. Moody.
Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä — se on Uuden Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.
Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä, jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen puhujalavalle.
"Hauska tavata Teitä, Lordi" — virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille tuolla".
Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi hämmästykseksi.
Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.
Mr. Moody vastasi tyyneesti:
"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".
Tämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta eikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien kansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä toiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa kristityssä.
Kaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen vain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta tunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä luottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin palatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella vastaanottamaan häntä.
Tällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että vuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren etevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä taistelujohtajana.
Mr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli oli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen valtansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään riippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret walesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka he vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne olivatkin, kun nämä suuret mestarit "jalossa saarnataidossa" nousivat heille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin hän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen piirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.
Tätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka hänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä käsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen jännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi laulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä itseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen näyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko seurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti. Suuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut ja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään, jättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme, jos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan huvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää vakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.
Laululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava vaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo järkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta, jolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin, sillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä on tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti musiikkia vaan vetovoimana.
Mutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus esijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää, kun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin pelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja ennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.
Kun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että sopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.
Saarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto Mr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa suinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut saarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa sivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä englannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen, mitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa — tämä seikka pitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä mahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.
Hänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti aineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia muodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän teki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään parantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän omisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä ymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen arvon.
Tästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään, täydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti rehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan Henki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen erinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa, upeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta esiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti hän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa, ettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen herättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin kertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä ainetta, jota hän esitti.
Hän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä kertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote. Harvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen tapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi supistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa, eikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen kertomalla pääasioita.
Mutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli kaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa sivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla kastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä nöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista saarnaajista.
Mr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä siitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: "Työ on monenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me tarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja, jotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee jokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä elämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa, kärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa tuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen, evankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen voimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa".
Hänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: "Ensin ja ennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; luottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen, ja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä; olkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista; neljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä kunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa taloudenhoitoa".
Tieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua. Lukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana tuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan koettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja, matkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey selitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta raamattu-opiston johdossa.
"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme", lausui hän, "mutta opisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn neuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että tulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme. Mr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa hänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan luomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni Pyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen erinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus näyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan rakkaudesta".