YHDESTOISTA LUKU.
Chicagon palo ja sitä seuraava aika.
Vuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin, miten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen työnsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman perään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat käydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi heidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he usein sanoivat hänelle:
"Olemme rukoilleet Teidän edestänne".
"Miks'ette rukoile kansan edestä?"
"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa".
"Minä tarvitsin voimaa!" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun tästä tuli puhe, "minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla suurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä suhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta vaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa siitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat minut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani puhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat rukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin Pyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En ymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan siten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää kauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen".
Siihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi Chicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja sekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr. Moody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan esitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä tuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman erehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello läpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat usein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti häirinneet.
Mr. Moody puhui loppuun tekstinsä: "Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen kanssa?" ja sanoi kuulijoille:
"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi pyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan aijotte tehdä".
"Mikä erehdys!" lausui hän sittemmin. "Näyttää siltä, kuin vastaus olisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en koskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa pelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää minua tuomiolla".
"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen äänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:
"Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu
Jeesus sua kutsuu,
Hän kutsuu nyt sua".
Mennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun ja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl. 1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina. Kaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan, ja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi perhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka sen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien alta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä kaupunginosaa kohti.
Oli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin kantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään täyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia hopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti lastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody oli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija Healy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se oli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä retkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle lahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä kuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä talossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen alasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä pelastamaan sitä hänelle.
"Minäkö ottaisin oman kuvani!" huudahti hän. "Sekös vasta olisi hullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka ovat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody, sepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit pelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? — Eikö kuuluisi hullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?"
Mitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti raskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä. Mustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta, minkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen ottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen omistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun perästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä, muistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai läpikäydä.
Heti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr. Moody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän itään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon rakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta yhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa. Väliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä paikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi kuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä rakennus, tunnettu nimellä "The North Side Tabernacle".
Käynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi yhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta tyhjäksi tehnyt. "Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana", lausui hän. "Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen, että Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa — oi sitä päivää! — en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin, sillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli kokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa, että Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa sellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin saarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia totuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla siirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa saisin koko maailman."
Hänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa tabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja paloivat kauvan ja kirkkaasti.
Vuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen aikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo, ostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet pyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi vuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun tilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa luvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen kuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue Church eli Moodyn kirkko.